|
01. Disease
02. Another Dick in the System
03. Pulling My Heart out from Under Me
04. When God Can't Wait
05. Shut Up Baby, I Love You
06. Strength
07. White Trash
08. You Lie
09. Nothing
10. Love is Dead
11. Let It Ride
12. You Lie (Bonus track)
|
Skid Row nousi aikoinaan platinakantaan kitaristi Dave Sabon ja basisti Rachel Bolanin pophevihittien sekä Sebastian Bachin taipuisan lauluäänen ja hyvinmuodostuneen kasvoluuston ansiosta. Vokalisti kuitenkin osoittautui kolmen levyn jälkeen niin rasittavaksi tyypiksi, että yhteistyötä ei voitu enää jatkaa. Hetken loppunelikko sinnitteli Ozone Monday –nimellä, mutta 2000-luku on operoitu taas Skid Row’na. Bazin isoissa saappaissa astelee nykyään Johnny Solinger ja viihdeorkesteriin siirtynyttä Rob Affusoa paikkaa järjestyksessään jo toinen kannuttaja, Dave Gara.
Pari vuotta sitten ilmestynyt paluulevy Thickskin ei ainakaan allekirjoittaneelle jättänyt muita muistijälkiä, kuin turhan punk-versioinnin I Remember Yousta. Revolutions Per Minutekaan tuskin mitään klassikkostatusta tulee saamaan, vaikka muutaman hyvän hetken sisältääkin. Levyn ensimmäiset kolme kappaletta ovat ihan kulkevaa, pienoisella stoner-murinalla, höystettyä toimintarokkia. Täysin persoonattomia vain. Nelosraita When God Can't Waitin iiripunk-tunnelmilla yritetään ilmeisesti päästä Flogging Mollyn siivelle. Ihan hyvä biisi lajissaan, mutta ei todellakaan sitä, mitä kukaan odottaa Skid Row’lta.
Loppualbumi onkin tavanomaisempaa katujyrää lukuunottamatta löysää The Alarm –laina Strengthtiä sekä ainoaa menneestä muistuttavaa raitaa, Nothingia, jossa olisi kaikki melodisen kasarihitin ainekset. Konditionaalimuoto siksi, että nykytoteutus kuulostaa enemmän Blink-182:lta. Ei ole bändin hittilevyt tuottaneella Michael Wagenerillakaan enää palikat hallussa. Skid Row’n viitoslevyn pahin rimanalitus on kuitenkin hillbillykantriveto You Lie, joka kuullaan vielä kaksi kertaa, vaikka se olisi huono jopa piiloraidaksi.
Skid Row’n ja Sebastian Bachin avioerosta ei selvinnyt voittajana kumpikaan osapuoli. Molemmat ovat tuomittuja retrokiertueiden aloitusakteiksi ja festivaalien kakkoslavan nostalgiapaloiksi. Johnny Solinger ei ole kehno laulaja, muttei millään muotoa omaa edeltäjänsä karismaa ja taitoa, joilla tämän sekavan kokonaisuuden saisi vedettyä yhden lipun alle.
30.10.2006, Mika Penttinen |
|
