|
CD1:
01. Ain't That A Shame
02. I Want You To Want Me
03. Oh, Candy
04. That 70's Song
05. Voices
06. If You Want My Love
07. She's Tight
08. Can't Stop Fallin' Into Love
09. Gonna Raise Hell
10. I Can't Take It
11. Take Me To The Top
12. It All Comes Back To You
13. Tonight It's You
14. Time Will Let You Know
15. World's Greatest Lover
CD2:
01. The Flame
02. Stop This Game
03. Dream Police
04. I Know What I Want
05. Woke Up With A Monster
06. Never Had A Lot To Lose
07. You're All Talk
08. I'm Losin' You
09. Hard To Tell
10. Oh, Claire
11. Surrender
12. Just Got Back
13. Day Tripper
14. Who D' King
15. Daddy Should Have Stayed In High School
16. On Top Of The World |
Jos eurooppalaisia rockhistoriankirjoja on uskominen, Cheap Trickin merkitys on täkäläisillä leveyspiireillä jäänyt sangen vaatimattomaksi. Hyväntuulista voimapoppia suoltanut yhtye nautti Euroopassa kohtuullista suosiota 1970-luvun lopussa, jolloin heidän legendaarinen livekiekkonsa At Budokan (1979) ja sitä seurannut pitkäsoitto Dream Police (1979) käväisivät Englannin listoilla. Eittämättä At Budokanilta lohkaistulla reipasotteisella poprallilla I Want You To Want Me oli osuutta Cheap Trickin suosioon. Mutta yhtä nopeasti kuin heidän suosionsa oli alkanut täällä, puhkesi kupla myös Cheap Trickin ympäriltä.
Yhdysvalloissa Cheap Trickin suurin suosion aalto ajoittui samoille ajoille kuin Euroopassa. Tosin on mainittava, että yhtye oli kotipuolessaan hankkinut itselleen uskollisen kannattajajoukon, jonka ansiosta Cheap Trickin levyt kävivät tasaisesti kaupaksi aina vuoteen 1990 asti, jolloin grungeaalto vei kiinnostuksen yhtyeestä pois.
Mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta. 1990-luvun puolivälistä eteenpäin musiikkirintamalle rynnisti uusia amerikkalaisbändejä, jotka kantoivat Cheap Trickin perinnettä soittamalla rankalla kädellä melodisia popkappaleita. Lisäksi niinkin yllättäviltä tahoilta kuin Weezerin ja Billy Corganin suusta kuultiin Cheap Trickiä ylistäviä lausuntoja, ja vähitellen yhtyeen arvostus heräsi uudelleen. Viimeistään silloin yhtye löysi uuden yleisön, kun yhtyeen esitti tunnusmusiikin Nelosella pyörivään 1970-luvun amerikkalaista elämää lempeästi irvailevaan That 70´s Show´hun.
Vaikka Cheap Trick ei keksinyt pyörää, keksi se 1970-luvun puolivälissä ryhtyä soittamaan hevimmällä otteella lyhyitä, melodisia popralleja, joita se oli rustannut ihailemiensa The Moven ja The Beatlesin lauluntekoperinteiden hengessä. Ne olivat kaukana muiden aikalaisten virtuoosimaisuutta uhkuvasta musiikista, jossa yhtä kappaletta saatettiin venyttää yli puolituntiseksi. Yksinkertaisesti Cheap Trick toi takaisin melodian ja simppelin hauskanpidon rockiin, ja todennäköisesti siksi yhtye selvisi uuden aallon ryöpytyksestä ja kelpasi 1980-luvun puolivälissä AOR-kanavien soittolistoille.
Sama simppeli hauskanpito jatkuu myös 2000-luvulla. Vuonna 2001 taltioitu konserttitupla Silver piirtää kattavan kuvan Cheap Trickin kokonaistuotannosta. Hämmästyttävää kyllä, Cheap Trick ei ole mittavasta tuotannostaan huolimatta mässäillyt livelevyjen jatkuvalla julkaisemisella, ja Silver onkin vasta toinen keikkataltiointi yhtyeen uralla. At Budokanin jälkeisen livelevyn odotusta onkin hieman hyvitelty mahduttamalla Silverille mukaan peräti 31 kappaletta.
Kappalevalikoima koostuu suurimmaksi osaksi vuosien 1977-1990 välille, eli mukana ovat kaikki sellaiset suosikit kuin I Want You To Want Me, The Flame, Oh, Candy, Gonna Raise Hell, Can´t Stop Fallin´ Into Love, Tonight´s You, Voices, Dream Police, Surrender ja I Can´t Take It.
Konserttilavalla Robin Zanderista, Rick Nielsenistä, Tom Peterssonista ja Bun E. Carlosista muodostuva kvartetti ei sentään ole yksin, ja kokonaissoundia on ryyditetty mm. yhtyeen pitkäaikaisella vakioavustajalla, kosketinsoittaja Tod Howarthilla sekä vierailevilla muusikoilla. Yhtyeen perheenjäsenet käyvät vierailemassa kappaleilla niin kitaristin, laulajan kuin rumpalin rooleissa, mutta vierailijoiden joukkoon mahtuu myös nimekkäämpää väkeä kuten Slash (ex-Guns´n´Roses, Velvet Revolver) ja Billy Corgan (Smashing Pumpkins).
Niin yleisöllä kuin yhtyeellä tuntuu olevan hauskaa taltioinnin tunnelmien vaihdellessa hillittömän suoraviivaisesta rock-revityksestä akustispainotteisempiin tunnelmapaloihin. Konserttitallenteen dynamiikka kestää suuretkin tyylilliset vaihtelut, sillä siitä välittyy kotikuuntelijalle rento ja hauska tunnelma. Eihän rockia pitäisikään tehdä otsa kurtussa, eihän?
13.10.2006, Kalevi Heino |
|
