|
01. The Hollow
02. Modern Symbology
03. Behind Closed Doors
04. Sweet Sister
05. When You've Gone the Devil's Distance
06. Insomnia
07. Suicide Jesus
08. In the Flesh
09. The Year of Fire
10. Devils Dance
11. Sign of the Winter
Kesto: 49:33 |
Jos on Wåttamezzin nimeä lähes mahdoton järkeillä Soulfuel-levynsä kannesta, on myös bändin musiikin hahmottaminen ja kuvailu perin hankalaa. Norjalaisryhmän musiikki kiteytyy kaiketi turvallisimmin kuitenkin sanoihin "ilmeikäs heavy rock". Välillä yhtye pistää lähes tulkoon thrashiksi, kuten When You've Gone the Devil's Distancessa, välillä lähennytään puolestaan tyhjäpäisen oloista action rock -räminää. Vokaalivastuun kantava Tommy Sebastian Halseth on vahvahkosta äänestään huolimatta hieman yksiulotteinen laulaja, eivätkä asiaa helpota luokkaa 70-vuotiaan mielestä provokatiiviset biisinnimet kuten Suicide Jesus. Musiikillisesti Wåttamezz mättää kuitenkin loppujen lopuksi sen verran omaleimaisesti, että aivan turhasta tuttavuudesta ei ole kyse.
Soulfuel on kuin avantgarde painos Metallican mustasta albumista ja Loadista - juurekas, mutta nykyaikainen, paikoin hitusen kokeilevakin levykokonaisuus. Myös Testamentin tonttia lähestytään paikoin vahvasti. Johdonmukaisesti ja painokkaasti etenevän Soulfuelin juurekkuus tulee parhaiten esille kuitenkin Sweet Sisterin Deep Purple -henkisessä hammond-revittelyssä. Modernin tuulahduksen kuulijat saavat haisteltavakseen mm. When You've Gone the Devil's Distance bassovoittoisesti ja metallisesti jytisevän avausriffin myötä. Itse asiassa samainen ralli on levyn menopaloista se kaikkein tarttuvin; tämän biisin menoa eivät hidasta sen enempää viivasuora kertosäe, kahden nuotin kertsimelodiat tai varsin tyhjänpäiväisen kuuloiset sanoitukset. Tämähän rokkaa kuin se ikiaikainen hirvi.
Kaiken aikaa ja kaikissa mielentiloissa Soulfuel ei kuitenkaan sytytä. Menevämpien biisien iskevyys on Sweet Sisterin mainioita hammond-ideoita lukuun ottamatta täysin riippuvainen kuuntelijan omasta pohjavireestä. Esimerkiksi The Year of Firen alku- ja säkeistöriffit iskevät hyvinkin lujaa, mutta kertosäkeen loppuun mennessä biisin nimen on kuullut jo liian monta kertaa. Eikä Tommy Sebastianin epävireistä lauluakaan koko kertosäkeen, tai oikeastaan koko levyn mitalta kykene antamaan tyystin anteeksi. Vaikka suoraviivaisuus, tempon vaihtelemattomuus ja aavistuksen rajoittunut vokaalityöskentely piiloutuvatkin toimivien koukkujen, vahvan grooven ja asenteikkaan äijälaulun taakse, ei Soulfuel saa aikaan roihuavaa poltetta ainakaan minun sisuksissani. Esimerkiksi aivan Sign of the Winterin lopussa esiteltävää puhdasta kitarointia ja rhodes-fiilistelyä olisi hyvin voinut heittää mukaan reilumminkin levyn äijämäisyyden siitä kummemmin kärsimättä. Omaehtoisuutta sekä ilmeistä kova- ja itsepäisyyttä on kuitenkin kunnioitettava asianmukaisella arvosanalla.
21.07.2006, Antti Korpinen |
|
