|
01. Vaadimme metallia
02. Viimeinen tuoppi
03. Älä mene metsään
04. Varmaan kuolemaan
05. Kuninkaat
06. Saalistaja
07. Paha silmä
08. Sotureille
09. Kotiinpalaaja
10. Aika on
11. Kirotut
kesto: 42:20 |
Teräsbetonia pidettiin vuosi sitten yhden hitin vahingossa aikaan saaneena vitsinä, jos ei suorastaan köyhänä Manowar-kopiona. Viimeistään nyt on aika unohtaa mokomat hourailut.
Osa debyyttilevy Metallitotuuden taiasta selittyi silkalla uutuudenviehätyksellä. Vaadimme metallia joutuu takomaan sanomansa soturiveljien kypärien alle pelkästään musiikillisin keinoin. Uutuudenviehätyksen karistua yhtye onkin kiinnittänyt huomiota esikoisalbumin puutteisiin, jopa onnistunut korjaamaan niistä useimmat. Enää "metalli"-sanaa ei kuuluteta viidesti minuutissa, jos kohta sitä ei väkinäisesti vältelläkään.
Vaikka debyytin soundeista tai muista ratkaisusta olikin pientä valittamisen aihetta, Vaadimme metallia petraa myös tällä osa-alueella. Levy on tuotettu Teräsbetonille liki ihanteellisella tavalla. Kitaroiden omaa orgaanista soundiakin löytyy pelkän kliinisen yliterävän särön sijasta, baritonikitarat tuovat lisää jykevyyttä, sotarummut jymisevät - ja mikä parasta, taustalaulut ovat juurikin niin massiiviset mitä tällainen materiaali vaatii. Vaadimme metallia täräyttää perinteisten huutokuorojen lisäksi niin maistuvat saksahevikuorot kehiin, ettei tällaista kovin usein Suomessa ole kuultu. Kuorosoundin suuruus ei kuitenkaan ole ollut itsetarkoituksellinen eikä sitä ole liioiteltu; ei Rhapsody-iso tai Stratovarius-iso, vaan Gamma Ray -iso komeaääninen soturikuoro.
Saksalaiset hevibändit gammasäteineen tulevat mieleen muustakin kuin kuoroista. Nimikkokappaleen voisi melkein kuvitella olevan lähtöisin Kai Hansenin kynästä, ja muutenkin levyltä tuoksahtaa ennemminkin Gamma Ray kuin Manowar. Mistään kopioinnista ei - edelleenkään - ole kyse, vaan ainoastaan saksahevisudin kevyestä sipauksesta.
Kappaleet ovat alusta loppuun tuttua Teräsbetonia: pääosin simppeleitä menohevibiisejä yhteislaulukertsein, joskin yhtyeen sävellyskynä on kieltämättä terävämpi kuin debyytillä. Etenkin Viimeinen tuoppi on niskalihasten kannalta suorastaan tappavan tehokas kappale, timanttisinta Teräsbetonia koskaan, ja levyn heikoimmatkin kappaleet ovat samalla tasolla Metallitotuudella tarjottujen kanssa.
Ainoina poikkeuksina tutusta Teräsbetoni-kaavasta ovat kovasti kertosäettä painottava, kovin epäteräsbetonimaisella kappalerakenteella yllättävä Sotureille sekä itämaisen mausteisesti tuoksahtava Paha silmä. Pienistä poikkeuksista huolimatta kappalemateriaalia voisi melkein väittää myös tasapaksuksi, sillä yhtään rauhoittavaa balladia tai kymmenminuuttista eeppistä taistelukertomusta levyltä ei löydy.
Metallitotuus kuulostaa tämän levyn jälkeen jo väljähtyneeltä, sillä tuore Vaadimme metallia kuulostaa ainakin omiin korviini juurikin siltä, mitä Teräsbetoni yritti saavuttaa jo ensimmäisellä levyllään. Debyyttiä vaivanneet ongelmat on korjattu ja kappalemateriaalikin on parantunut, mutta samalla väkevä Teräsbetoni-henki on edelleen läsnä.
14.06.2006, Ossi Jääskeläinen |
|
