|
01. Year Or Two
02. Give Back My Heart
03. Heart Will Stop
04. Thru The Mire
05. Disintegration (The CURE cover)
06. Purity
07. Final Peace
08. Inside Me
09. Disillusion (outro)
Kesto: 50:00 |
Muutama vuosi sitten tulin kovimmassa Rapture-vimmassa ostamaan Rain Paintin debyyttilevyn Nihil Nisi Mors. Tuolloin lätty oli sen tason pettymys, etten kuunnellut levyä yli kahteen vuoteen lainkaan. Kun Disillusion of Purity sitten tipahti postiluukusta, olivat odotukset jossain ihan muussa kuin huipputason materiaalissa. Nihil Nisi Morsin hajottanut päämäärättömyys on kuitenkin vaihtunut Rain Paintin ilmaisussa teräväkärkisemmäksi tasapainotteluksi metallisen gotiikan sotapolulla.
Aina en ole ymmärtänyt, tarvitseeko pääjehu Aleksi Ahokas todellakin itseilmaisulleen kolmea niinkin samankaltaista bändiä kuin Rapture, Rain Paint ja Fragile Hollow. Nihil Nisi Mors jätti Rain Paintista kuvan laveana tyyliyhdistelykokeiluna, paikoin jopa toisluokkaisten ideoiden hautausmaana. Parin vuoden tauon jälkeen kuunneltuna bändin debyytti ei kuitenkaan ole läheskään niin toivoton tapaus kuin annoin itseni olettaa. Disillusion of Puritylla kokeilut ovat joka tapauksessa paremmin perusteltuja ja ennen kaikkea toimivampia. Jos vertauksellisena kiintopisteenä pidetäänkin Rapturen kaltaista tummaa melankolistelua, versoaa Disillusion of Purity musiikillisesti lähtöpisteestään vähän joka suuntaan. Avausraita Year Or Twon pysyttelee kiltisti kiintopisteessään Rapture-toveri Henri Villbergin murinoineen kaikkineen. Tietenkin laulullisesti pääosassa oleva Ahokkaan vaihtelevalla menestyksellä toimiva lauluääni tuo osaltaan omaa ilmettä Rain Paintin keitokseen. Kolmosbiisissä versoilevat oksat osoittavat liitelevässä kertosäkeessä jo jopa U2:n suuntaan. Hienoa laulusuoritusta lukuun ottamatta Heart Will Stop on harmillisen mitäänsanomaton kappale. Thru The Mire on rauhallisempi, tummempi ja harkitumman oloinen sävellys, joka toimii kaikin puolin mainiosti. Jopa biisin sanoituksissa on lähes kaikista muista ralleista poiketen jotain minua koskettavaa.
Jotain levyn tyylikirjosta kertoo tietenkin The Curelta lainattu Disintegration, joka enemmän tai vähemmän yllättävästi istuu levylle melko lailla täydellisesti. Oma lempikappaleeni se ei lätyllä kuitenkaan ole. Aivan kärkeen ei nouse myöskään tasapaksusti painokkaampaan ilmaisuun pyrkivä Purity. Levyn loppua kohden mentäessä kokonaisuus alkaa debyyttiä muistuttavalla tavalla hajota, tosin tällä kertaa enemmän laadullisesti kuin tyylillisesti. Tarttuvimmat laulumelodiat ja kitarakoukut esitellään levyn ensimmäisellä puoliskolla, eikä The Cure -versioinnin jälkeen kuultavista biiseistä selviä puhtain paperein kuin päätösraidan ja outron virkaa toimittava Disillusion. Arvattavuudessaankin loisteliaat kitaraharmoniat sekä tuoreemmasta Anathemasta muistuttavat vinkuvien kitaroiden ja kevyiden kosketinkuvioiden luomat atmosfäärit tekevät Disillusionista mainion, joskin hieman venytetyn päätösveisun.
Tulevaisuutta ajatellen Rain Paint on menossa siis oikeaan suuntaan. Ahokkaan laulusuoritus on kohentunut reilusti, biisit ovat entistä tarttuvampia ja ennen kaikkea bändin tekemisessä on nyt selkeä päämäärä. Jokin muukin kuin olla kaikkea samanaikaisesti, siis. Täyden 50 minuutin mittaa levy ei pidä otteessaan, mutta kärsivällisyys tullaan palkitsemaan vielä yhtyeen tulevilla tuotoksilla.
13.06.2006, Antti Korpinen |
|
