|
01. Outback Part II
02. Dying or Dreaming
03. All Hail the Gods of Horror
04. Flesh to Feed
05. Man of Shit
06. Deathbreed
07. Hammered
08. The Rising of the Undead
09. Sprayed With Gasoline
10. The Glorification of Violence
11. The Final Cut
Kesto: 42:13 |
Norjalaisen Gorelordin kolmannen levyn vaikutteet ja maaperä käyvät selviksi alkumetreiltä lähtien. Pieni tarkitus bändin historiaan ja sattumiksi liian todennäköiseltä vaikuttaneet osaset loksahtavat paikoilleen täydellisesti. Bändin päämiehen, Frediablon, muista projekteista tärkein vaikute itse Gorelordiin on luonnollisesti jenkkiläinen Necrophagia ja sen rujo, kauhuelokuvista vaikutteensa ammentava death metal.
Valehtelisin, jos väittäisin, ettei Gorelord kuulosta lainkaan edellä mainitulta jenkkibändiltä. Yhtymäkohdat riffien, soundityylin ja elokuvalainausten saralla ovat suorastaan niin räikeitä ja läpinäkyviä, ettei Norwegian Chainsaw Massacrea oikein voi olla väittämättä tuon Killjoyn lempilapsen kieroon kasvaneeksi pikkuveljeksi. Nurin ovat niskat kasvaneet siinä mielessä, että siinä missä nekrofaagi rakentaa musiikkinsa puhtaan kauhuelokuvakatalogin ja raa'an death metalin varaan, on Frediablo iskenyt musiikkinsa myös häpeilemättömän suoraviivaisia numetal-renkutuksia. Ja toki levyn kokonaispituudesta liki kolmannes vielä käytetään syntikalla tehtyyn retroambientiin.
Parhaimmillaan Norjalainen työvälineverityö on hyvää, jopa lähes erinomaista laatua. Raskaimmillaan riffit ovat komeita surmatyön ylistyksiä ja suolimässäilyn ylistyshuutoja. Vaan heikoimmillaan levy kuulostaakin kakkoslaadun apinoinnilta ja väsyneen krapulapäivän pakkopullamaiselta rutistukselta. Lisäksi levyn nu metal-runttaukset kuulostavat lähinnä päälleliimatuilta osasilta. Ironista onkin, että lopulta levyn päättävä syntikka-ambient on kaikkiaan sen parasta antia, siis sikäli mikäli sellainen ylipäätään kuunteluhermostoon vetoaa.
Soundiensa puolesta levy on kohtuullisen hyvää tekoa. Kitarat ovat rumalla tavalla raskaat ja murjovat, eikä bändin tarvitse tässä mielessä isoveljensä rinnalla pahemmin hävetä. Rummuista heijastuu hienoinen kotikutoisuus, eikä rääky- ja örinälaulun tasossa ylletä kummoisille korkeuksille. Viilailua ja viimeistelyä levy olisi kyllä kaivannut muutamassakin kohtaa, mutta ehkä tekele tällaisenaankin lievittää pahimpia vieroitusoireita Necrophagian seuraavaa tuloa odotellessa.
31.05.2006, Serpent |
|
