Coheed and Cambria on yksi niistä bändeistä, joiden nimen kuulemista on ollut hankala vältellä nimenomaan nyt arvostelun alla olevan albumin tiimoilta. Ikävä tosiseikka on kuitenkin se, että niin nimensä kuin ajallisen pituuden puolesta liian pitkäksi venytetty albumi-ilmiö ei tarjoa pohjimmiltaan kovinkaan ihmeellisiä asioita. The Mars Voltan ymmärettävimpien hetkien henkistä emorockia, 80-lukulaista tukkahevikitarointia ja etäisesti pehmoprogen oloista fiilistelyä sisältävä nimiriiviö on sitä paitsi aavistuksen laskelmoidun oloinen paketti. Coheed and Cambria sekoittaa ainesosansa kieltämättä äärimmäisen maukkaasti, mutta pahimmillaan muodikas musiikillinen kasariestetiikka ja inisevä emoilu saavat aikaan - niin, mitä? No, muutaman aivan liiaksi ties mitä Teenage Dirtbagia muistuttavan hetken.

Komean orkestraalisen alun jälkeen aavistuksen jethrotullmaisesti käynnistyvä Always And Never on komea tunnelmapala, ja Welcome Home flirttailee puolestaan sinfonisen hevirockin kanssa äärimmäisen toimivasti. Tietyssä mielentilassa levyn kuuntelee läpi vaivattomasti, mutta toisinaan ylienergisesti rullaavat raidat, kuten Crossing The Frame alkavat käydä hermoille. Nimensä mukaisesti Once Upon Your Dead Body on aavistuksen mollivoittoisempi kappale, jonka kertosäkeessä on miellyttävän haikea melodia. Wake Up on puolestaan rauhaisa ja vetoava pop-balladi; nyyhkyttelyfiiliksestä huolimatta yksi levyn parhaista biiseistä. Tulevan kesän Provinssirockissa The Sufferingin kertosäe tekee pienessä sievässä olevasta yleisöstä varmasti hetkiseksi tuhatpäisen hyppykeppiarmeijan. Kertsien säveltämisen Coheed and Cambria selvästikin taitaa, sillä niin kuin muutama muukin levyn raidoista, Mother May I lähtee tyhjäkäyntisen alkunsa jälkeen hyväksyttävästi käyntiin vasta parin minuutin kohdalla iskevässä choruksessa. Muutenkin kuin kertosäkeessä loistavia kappaleita on levyllä harvemmassa, mutta upeasti rhodesilla ja hammondilla koristeltu, muutenkin kuin nimensä puolesta Pink Floydin hengessä kulkeva The Final Cut on ihailtavasti sävelletty kappale.

Good Apollon vahvuudet löytyvät siis iskevistä kertosäkeistä, mukaansatempaavasta positiivisuudesta ja valtavirran näkökulmasta katsottuna omaperäisestä yleisilmeestä. Kriittisesti katsottuna Coheed and Cambrian musiikki on kuitenkin vain äärienergistä emorockia, jossa palikat loksahtelevat toivotuille paikoille - näennäisesti epäkaupallista musiikkia, siis. Yleisesti ottaen Coheed and Cambria ei vain kolahda minulle kovinkaan kummoisesti. Näyttävään pakettiin puristettu lätty täynnä koukukkaasti sovitettuja ja taidolla toteutettuja biisejä ei yllä tyydyttävää arvosanaa korkeammalle. Monesti ylitsepursuava energialataus lähinnä ahdistaa, ja jättää jälkeensä tunteellisesti turtuneen kuuntelijan. Toisin sanoen Good Apollo on varsin hyvä albumi tulevan kesän ilonpitoihin, mutta ympärivuotisesta kaamoksesta nauttiville levyä on turha suositella.