|
01. Progeny
02. Ground
03. A Dying God Coming into Human Flesh
04. Drown in Ashes
05. Os Abysmi Vel daath
06. Obscured
07. Domain of Decay
08. Ain Elohim
Triptych:
09. Totengott
10. Synagoga Satanae
11. Winter (Requiem, Chapter Three: Finale)
|
Usein pitkään poissaolleilta yhtyeiltä odotetaan jotain tiettyä ”vanhojen kunnon aikojen” fiilistä. Olkoon se sitten uusi Master of Puppets, uusi Black Metal tai jotain muuta. Celtic Frost on kuitenkin vaihtanut väriä niin usein pitkän uransa aikana, että haikailun kohde ei ole täysin selvä: jotkut haluavat bändin palaavan Morbid Talesin aikoihin, jotkut taas kinuavat uutta Into the Pandemoniumia. Mitä sitten tekeekään Tom Gabriel Fischer yli viidentoista kuivan vuoden jälkeen? No, tarjoaa jokaiselle jotakin – ja tekee sen vielä helvetin hyvin!
Mitä Monotheist loppujen lopuksi sisältää? Ainakin heti alkuun voi sanoa, että rutkasti pureskeltavaa. 68-minuuttinen teos ei ole nimittäin sieltä helpoimmasta päästä, vaan on kuin massiivinen, kuumasta lyijystä koostuva hyökyaalto, jonka raskasta ja vääjäämätöntä liikehdintää ei voi estää. On vain hypättävä kyytiin ja toivottava parasta. Jo aloituskappaleiden aikana hampaat paljastetaan: primitiivisellä sykkeellä jylläävät ja yksinkertaisen tehokasta kitaranhakkausta sisältävät Progeny ja Ground tyydyttävät varmasti jokaisen vanhan Celtic Frostin seuraajan, vaikka kitarariffejä onkin päivitetty hieman modernimpaan muotoon.
Mutta ei levy todellakaan ole pelkkää vanhan jumalan palvontaa. Kuulija käy Monotheistin aikana läpi niin raivoa kuin surua, taiteellisia visioita, synkän oopperamaista ulvontaa ja goottirockin hurmaa. Nyt ei kuitenkaan ole kyse mistään mustaa rakkautta ja vampyyreja ihannoivasta pseudo-tavarasta, vaan oikeasta synkkien katedraalien eeppisyydestä. Esimerkiksi Obscured tempoo niin haikeasti ja epätoivoisesti Fischerin puhtaiden laulujen saattelemana, että kyyneleet eivät ole kaukana oikeassa mielentilassa. Sitten taas kaadutaankin apokalyptisten riffien messuun, josta Domain of Decayn hieno kertosäe on ehkä paras esimerkki.
Entä sitten noin 25 minuutin loppukliimaksi nimeltään Triptych? Totengott saattelee meidät synagogan portaille Fischerin vahvasti särisevän äänen voimin, jonka jälkeen tuomiopäivän tuloa julistava, über-hidas Synagoga Satanae huokuu korvakäytäviin. Helvetti, 14 minuuttia pelkkää ahdistunutta hulluutta ilman mitään nöyristelyjä. Ja jos tässä ei olisi tarpeeksi, lyö Winter viimeisen teesin kuolemankirkon seinään tyylikkäällä orkestraatiollaan, joka ei ollenkaan tunnu päälleliimatulta vaan yhtä luonnolliselta kuin hautakivi ikuiseen kadotukseen lasketun ruumiisi päällä.
Jos siis bändin heikoimmat vedot kuten vuoden 1988 >Cold Lake olivat mauttomuudessaan epäonnistuneita irtiottoja metallin saralla, osuu Monotheist lähes napakymppiin. Harvoinpa vanhan konkarin uusi tuleminen on näin anteeksipyytelemätön, ehdoton ja silti pirun toimiva Peter Tägtrenin sahalaidan rosoisuutta täynnä olevia soundeja myöten. Tosin tuskinpa kaikki – jos kukaan – tulevat olemaan tyytyväisiä Celtic Frostin uuteen tulemiseen, mutta bändi on tehnyt levyn, jota on turha hävetä. Lähempänä jumaluutta tämä on.
29.05.2006, Antti Klemi |
|
