|
01. My Evil Girlfriend
02. Instead
03. Room for Improvement
04. Silver Lining
05. She's Back (And She's Mine)
06. Mr. Marble
07. Watch Me Run
08. Sunflower
09. Tear Out My Own Heart
10. Everything Is Just Perfect
11. Lost
12. Some People Are More Confortable in Hell
13. Too Demanding
14. Christ of Slicks Haandy |
Glam Punk Rock. Esittely bändin musatyylin kohdalla herättää paljon kysymyksiä, mutta kuuliaisena pistän levyn soimaan ja toivon että glamtyyli jättää edes vähän elintilaa rockille ja punkille..
Ja jättäähän se, ainakin alun perusteella! Levy aloitetaan radiohittimäisellä My Evil Girlfriendillä, joka saa odottamaan jatkoa. Biisi on tarttuva ja toimiva lajinsa edustaja enkä yhtään ihmettelisi vaikka se päätyisi kaupallisten radioasemien soittolistalle. Väliin vedetään väliin astetta asenteellisempi 40 sekunnin punkrymistely Instead ja olen jo varma että tuomitsin bändin liian nopeasti. Kun perään heitetään punkkivaihe vapaalle ja tipahdetaan herkistelemään tekokyyneliä balladirenkutuksella Room For Improvement, epäilykset hiipivät jälleen pintaan. Pari seuraavaa biisiä nostavat käyrää hieman plussan puolelle yltämättä kuitenkaan avausraidan tasolle. Sitten tapahtuu kummia. Mr. Marple -biisi tipauttaa kuulijan punksfääreistä 60/70-luvun vaihteen poppiin hämärin sanoituksin. Kuuntelen biisin uudestaan ja hämmennykseni on entistäkin suurempi. En tiedä onko tarkoitus luoda elämää suurempaa taidetta, ovatko nautintoaineet olleet astetta raskaampia vai pitäisikö tälle nauraa. Matto tempaistaan samaan tyyliin alta Sunflower -biisillä, jossa tehdään aikamatka 70-luvun tyylisen glampoppailuun ja vieläpä luokattoman huonoon sellaiseen. Alan epäillä yhtyeen mielenterveyttä. Kun levyn päätösraitakin on huumehöyryinen Christ Of Slicks Haandy -häröily, olen varma etten ole oikea kuulija tälle musiikille.
Levyllä on tarttuvia ralleja kuten avausraita My Evil Girlfriend ja Some People Are More Confortable In Hell sekä The Cult -henkinen Too Demanding. Ko. biisit miellyttävät kovastikin, mutta koska loppumateriaali on joko keskinkertaista punkrockhuttua tai omituista häröilyä, olen varma että tämä levy ei ole minulle. Sääli, levyn huippukohdat ovat kuitenkin siinä määrin hyviä että ne jäävät jopa soimaan päässä. Muhammad Alin tapaan raskaansarjan maailmanmestariksi levystä ei kuitenkaan ainakaan vielä ole.
17.05.2006, Marko Heino |
|
