Voi voi. Kun Operation: Mindcrime kuuluu arvostelijan mielestä viiteen parhaaseen levyyn ikinä, sen jatko-osalle on ainakin annettava mahdollisuus, vaikka kuinka pahalta tuntuisi. Siksi olen kuunnellut levyä reilun viikon lähes tauotta.

Aloitetaan levyn valopilkuista. Levyn tarina on loogiselta tuntuva jatkumo alkuperäiselle Mindcrimelle. Ajatuksiltaan se on yhtä radikaali kuin edeltäjänsäkin, mutta on huomattava, että tällä kertaa tarina julkaistaan maailmassa, jossa oikeastaan mikään ei ole enää radikaalia. Kertomus antaa vastauksia muutamaan alkuperäisessä murhamysteerissä auki jääneeseen kysymykseen, joten kaikella syyllä Geoff Taten kertomusta voi kutsua hyväksi.

Levyn suurin musiikillinen valopilkku on kappale Chase, jonka pelastaa Dr. X:n roolin laulava heavypappa Dio, joka ei nähtävästi huonoa jälkeä osaa tehdäkään. Lisäplussaa on annettava Sister Maryn osia laulavan Pamela Mooren lisääntyneistä lauluosuuksista. Pääosin myös Geoff Taten vokaalisuoritus on hyvää tasoa ja ainakin mies kuulostaa siltä että tarkoittaa mitä laulaa, vaikka alkuperäisen O:M:n ajan esiintymisten hulluuden palo ei miehen silmissä enää kiilukaan. Lukuisten kuuntelukertojen totuttaman ja/tai turruttaman korvan mukaan kelvollisiksi biiseiksi, eli tässä konseptissa valopilkuiksi on luettava Chasen lisäksi myös biisit I'm American, The Hands, Re-arrange You, Signs Say Go ja Fear City Slide, joissa on omat toimivatkin osuutensa. Kuitenkaan levyn parhaistakaan kappaleista yksikään ei vie kuulijaa mukanaan ja menneiden vuosien Queensrÿchen (Rage for Order, O:M, Empire) maltillisesta ja tyylitajuisesta progressiivisesta heavystä ei kannata enää haaveillakaan.

Keskinkertaisia ja suorastaan kehnoja viisuja sen sijaan levyllä onkin reippaammin.

Konseptilevyillä kappaleita ei oikeastaan saisi ajatella erillisinä, mutta kyllä ollaan kaukana alkuperäisen Mindcrimen melodisista tuplakitaraliideistä ja nerokkaista melodioista, kun levyllä on sellaista turhaa paskaa kuin Circles, Murderer?, A Junkie's Blues, Geoff Taten järkyttävä falsettiulina biisissä If I Could Change It All tai eritoten levyn hirvein rosvosektori, Hostage-biisi, joka ei ole kuin hengetön 12 tahdin blues mättövälikkeellä, jollaisen jokainen musiikillisesti edes keskivertolahjakas säveltää viidessä minuutissa. Loppulevy valahtaa musiikillisesti täydellisen keskinkertaisuuden suohon - uskaltaisinko sanoa jopa onneksi, sillä niin kauheaa huttua Queensrÿcheltä on vuodesta 1997 lähtien kuultu.

Lopputulos? Kyllähän Operation: Mindcrime II:n pitkin hampain sietää, pääosin onnistuneen tarinansa ja muutaman ok kappaleen vuoksi. Selkeästi parasta se on, mitä bändi on saanut aikaan viimeiseen kymmeneen vuoteen mutta ei se siltikään kovin kehuttava ole.