Cyclone Empire on asiaankuuluvalla hartaudella laittanut mukavasti lihaa luiden ympärille ja uudistanut niin masteroinnin kuin vihkoset unohtamatta bonusraidoiksi napattuja vanhoja demo- yms. raitoja. Ennestäänkin jo 60 ja 70 minuutin rajapyykkejä hätyyttelevät albumit puskevat nyt raja-aitojen yli, mutta komeasti ilman turhia täytteitä. Kokonaisuudessaan jälki onkin kaikin puolin todella näyttävää eikä rahastuksen makua tai hajua aistielimissä ole havaittavissa.

Vuonna 1990 julkaistu debyytti Storm Warning (7) osoitti jo vahvasti perinnetietoisen orkesterin osaamisalueet ja vahvuudet. Vaikka solisti Christian Linderson kuulostaakin paikoittain Ozzyn kadonneelta kaksoisveljeltä ja musiikki vähintäänkin Candlemassin ottolapselta, kietovat tummia kiehtovia sävyjä huokuvat kappaleet kuuntelijan pauloihinsa. Ja onhan se pakollinen esikuva Black Sabbathkin Count Ravenin yhteydessä mainittava.

Pelkistetyllä riffitelyllä ja mieleenpainuvilla laulumelodioilla biiseistä on saatu toimivia joskin varsin yksinkertaisia ja yksiulotteisia kokonaisuuksia. Aivan tasalaatuista ei materiaali vielä ole, mutta notkahdukset ovat sen verran harvassa ja pieniä, ettei ylihypittäviä kappaleita löydy. Selkeissä joskin karuissa soundeissa on musiikkia tukevaa jyhkeyttä, ja analoginen äänimaailma puhkuu lämpöä jokaisen soittimen ominaisääneen.

Pari vuotta debyytin julkaisusta ilmoille saatettu Destruction Of The Void (8) jatkaa siitä mihin ensilevyllä jäätiin. Christian Lindersonin pokattua pestin Saint Vitus -yhtyeessä, joutui mikkiin tarttumaan kitaristi Dan Fondelius. Vaikka herran laulusuoritukset eroavat yllättävänkin vähän aiemmasta ja ovat musiikkiin sopivia, voi Danin ajoittainen äärirajoille korotettu ylä-äänimääkyminen käydä hermon päälle.

Tasalaatuisiin sävellyksiin on tuotu aiempaa enemmän sävyjä sekä ääripäitä, ja onpahan albumi soundeja myöten myös modernimman kuuloinen. Erityisen selväksi tämä käy hieman negatiivisessa mielessä siirryttäessä albumin kahteen vanhalta demolta napattuun päätösraitaan, joiden osuvampi paikka olisi ollut debyyttialbumin kyljessä. Destruction Of The Void on debyyttiä selkeästi monipuolisempi, raskaampi ja painostavampi Storm Warningin haikean melankolisen ilmapiirin kustannuksella.

Edellistä täyspitkää vain vuotta myöhemmin julkaistulla High On Infinityllä (8) orkesterin soundi ja kappaleet ovat jalostuneet entisestään. Tuotanto on kauttaaltaan modernisoitua sekä jymäkäksi viilattua ja potkii niin ahteria kuin testikkeleitä tuleepa monoa sitten edestä tai takaa. Mister Fondeliuksen äänenkäyttö on kehittynyt selkeästi, ja laulusuorituksissaan herra puskeekin hienosti raja-aitoja pidemmälle omien kykyjensä rajoissa.

Kappaleet ovat entistä dynaamisempia sekä sävellyksinä kypsempiä ja tarttuvampia, mutta raskaudesta ei tingitä missään vaiheessa. Koskettimia käytetään tunnelman luomisessa entistä rohkeammin, mutta pääosaa ne eivät missään vaiheessa varasta. High On Infinityllä orkesteri uskaltaa myös yhä useammin kiihdyttää tutusta mateluvauhdista hieman rivakampaan menoon, mikä piristääkin yhdessä maukkaan soolokitaroinnin kanssa levyn Count Ravenin mielenkiintoisimmaksi kokonaisuudeksi. Kun vielä bonuksena tarjoiltu edellisen vokalistin laulama Hippies Triumphista versio Chrittes Triumph on mielenkiintoa herättävä, muodostuu levystä ehdottomasti Count Ravenin tuotannosta se, josta tutustuminen perinteisen doomin ihmeellisen maailmaan on hyvä aloittaa.

Orkesterin neljäs ja toistaiseksi viimeisin Messiah Of Confusion -albumi (6) julkaistiin kolme vuotta edellisen jälkeen vuonna 1996. Aika ja energiaa oli kulunut mm. levy-yhtiön kanssa tappelemiseen, ja tämän voi myös jollain tapaa kuulla lopputuloksesta. Kokoonpano hajosikin pian levyn julkaisun jälkeen, mutta on muutama vuosi sitten kasattu uudelleen ja huhujen mukaan uutta materiaalia on luvassa vielä kuluvan vuoden aikana.

Pyörää ei ole tälläkään levyllä lähdetty keksimään uudestaan, ja samoilla raiteille kappaleet rullaavat kuin ennenkin. Ideat tuntuvat vain aiempaa huomattavasti valjummilta ja riffit kierrätetyiltä. Kappaleiden herättämä tunnelma on ikävällä tavalla lattea musiikin ajauduttua ainakin tunnetasolla pois doomista kohti perinteisempää raskaana hieman paikallaan polkevaa heavy metalia. Välähdys entisten aikojen hienoudesta tarjotaan alkuperäisen version massiivisessa päätösraidassa The Viking Sea. Moniulotteinen hieman kokeellisiakin elementtejä sisältävä kappale kohottaa ja ylläpitää tunnelmaa koko kestonsa ajan aina yllättävään loppuun saakka.

Albumi on uudelleenjulkaisuna kokenut onnistuneen kasvonkohotuksen alkuperäisen varsin ruman kansitaiteen vaihduttua huomattavasti tyylikkäämpään. Bonukseksi tungettu Black Sabbath -pastissi Regression ei kuitenkaan tarjoile mitään uutta alkuperäisiin klassikoihin.

31.01.2006, Miika Kuusinen