|
01. Intro
02. Triple Six
03. I Am the Enemy
04. Call me God
05. Sleep in Peace
06. Idiot Nation
07. Blod Begins to Freeze
08. Hate Trader
09. My Friends
10. Down on Myself
11. The Sky Turns Red
12. Rangers Elite
13. In A Gadda Da Vida
Kesto 49:01 |
Ennen muinoin 80-luvulla San Fransiscon Bay Areaksi kutsutulla metropolialueella syntyi mielenkiintoinen musiikillinen ilmiö nimeltä Bay Area thrash metal. Bay Area thrash metallista muistetaan varmasti parhaiten bändit Metallica, Exodus ja Testament. Oivat kuomat nahkahousuissaan ovat kuitenkin pitäneet huolta, että thrashmetallilla on ollut pitkät perinteet myös Saksassa. Tällä saralla orkesterit Sodom, Destruction ja Kreator lienevät perin päteviä esimerkkejä eurooppalaisesta osaamisesta. Vaikka monien mielestä vanhan koulukunnan thrash kohtasi tiensä pään 90-luvulle tultaessa, niin tämä ei silti tarkoita sitä, että se olisi tehnyt tyylipuhtaan kuuden jalan sukelluksen mullan alle. Saksalainen Delirious on yksi niistä bändeistä, jotka pitävät vanhan thrashmetallin suhteen rinnan rottingilla ja lipun korkealla. Yhtyeen musiikista on melkein pelottavan helposti ongittavissa juuri Bay Arean ja heidän oman kotikenttänsä vaikutteita.
Yhtyeen kolmatta täysipitkää Made for the Violent Agea kuunnellessa ei voi välttyä nostalgiatripeiltä. Bändin Testamentin ja Destructionin ristisiitokselta kuulostava musiikki huokuu vanhaa koulukuntaa, aina levyn kansia myöten. Levyn tasavahvoista kappaleista voi löytää kaikki tyylin perinteisimmät kliseet stop-and-go riffittelystä nopeisiin whammy barilla maustettuihin sooloihin saakka. Toki levyltä myös löytyy se balladi, jossa on se kaikuva särökitarasoolo loppupuolella. Lainakappaleeksi levylle on valittu Iron Butterflyb In a Gadda Da Vida, joka onnistuu puolestaan kuulostamaan melkein identtiselle Slayerin version kanssa. Kappalemateriaali on keskitasoa aavistuksen laadukkaampaa, muttei mitenkään mieleen painuvaa. Kaiken kaikkiaan Made for the Violent Age on jopa niin perinteisiä arvoja kunnioittava teos, että sille uhkaa käydä samoin kuin niille lukuisille 80-luvun tyylilleen uskollisille tusina thrash-bändeille. Periaatteessa orkesterissa on siis kaikki muuten kohdallaan, mutta kokonaisuudesta ei vain löydy tarpeeksi omaleimaisuutta, jolla yhtye ja heidän musiikkinsa erottuisi muista edukseen.
16.02.2006, Juha Tanskanen |
|
