|
01. Standing Like a Rock
02. Don’t Tell no Lies
03. Take the Pace
04. Running Scared
05. Temples of Gold
06. Rock the Neighbours
07. I Felt it Coming
08. Backseat Rider
09. Rock ’n Roll Kids
10. Rebel Ready
11. On the Loose
12. Check’s in the Mail
13. So they Run |
Saksalaisen Victoryn vuonna 1985 julkaistu debyytti sai aikaan jonkinlaista kohua sen aikaisessa hevimaailmassa. Acceptin, Scorpionsin ja AC/DC:n hengessä möyrynyt levy olikin varsin pätevä, mutta ilmeisesti jatkuvien miehistönvaihdosten takia seuraajansa eivät yltäneet samaan. 90-luvulle tultaessa jenkkilaulaja Charlie Huhn erosi, mutta bändi jatkoi vielä vuosikymmenen puoliväliin espanjalaisen Fernando Garcian kanssa. 2003 Victory palasi yhteen Huhnin kanssa ja yksi albumikin tehtiin. Sittemmin vokalisti on taas jättänyt germaanit keskittyäkseen Foghatiin. Yhtye päätti kuitenkin jatkaa ja mikinvarteen on pestattu Human Fortress -yhtyeessäkin vaikuttava Jioti Parcharidis.
Uuden kokoonpanon ensi tuotos on, yllättävää kyllä, levyllinen vanhoja biisejä uudelleensoitettuna yhdellä uudella vedolla höystettynä. Saateteksti hehkuttaa, että ”harvoilla yhtyeillä on mahdollisuus päivittää vanhat hittinsä nykysoundeille”. Taitaa kuitenkin olla niin, että Victoryn ukotkin levyttäisivät mieluummin alkuperäisen kokoonpanon kanssa uusia hyviä biisejä isolle levy-yhtiölle, kuin katsoisivat indie-tasolla taaksepäin parikymmentä vuotta nuoremman uuden vokalistin kanssa. Fuel To The Fire on kuitenkin yllättävän hyvä levy. Soitto kulkee ja soundeissa ei ole valittamista, mikä ei olekaan ihme, sillä kitaristit Herman Frank ja Tommy Newton tunnetaankin nykyään paremmin tarkkaamon puolelta. Biisivalinnoista tietenkin voi olla montaa eri mieltä. Itse jäin kaipaamaan Huhnin aikaisia The Hunteria ja Arsonist of the Heartia. Muutenkin valinta on suosinut enemmän Garcian aikaisia tekeleitä. Syynä on varmaankin se, että Parcharidisin ääni sopii paremmin niihin, kuin Huhnin raspia edellyttäviin tulkintoihin. Fuel To The Fire on kuitenkin hyvä keino tutustua Victoryyn, jos bändi on aikaisemmin mennyt ohitse. Itse olisin kuitenkin mieluummin ottanut kunnollisen Best of –kokoelman alkuperäisestä materiaalista.
20.01.2006, Mika Penttinen |
|
