|
01. Leaders
02. Deliberation
03. Soil's Song
04. My Twin
05. Consternation
06. Follower
07. Rusted
08. Increase
09. July
10. In the White
11. The Itch
12. Journey through Pressure |
Katatonia on viimeisimmissä kansikuvissaan matkannut utuisen sinisen kautta ruosteiseen ruskeaan ja lohduttomaan harmaaseen, mutta nyt kaikki kääntyy ahdistavan tummanpunaiseksi. Myös sirpaloitunut logo on saanut väistyä pelkistetymmän julkisivun tieltä. Jotain siis on selvästi jätetty taakse, mutta missä musiikillisissa lähiöissä vuoden 2006 Katatonia kulkee?
Voin hieman pettyneenäkin todeta, että The Great Cold Distance ei tarjoa paljoakaan uusia näkökulmia. Kun edellinen, vuonna 2003 julki tullut Viva Emptiness iski nytkähdyksiä ja mutkia bändin luomaan melankoliseen ja raskaaseen rockiin, vie The Great Cold Distance tätä ajatusta eteenpäin. Levyn musiikillinen maisema on yhä synkkä ja monipuolinen kitaroiden kutoessa useita kerroksia ja vivahteita, mutta tällä kertaa kappaleiden luonnollinen soljuvuus on parantunut monimutkaistenkin elementtien kiteytyessä saumattomasti yhteen kuulaaksi ja lohduttomaksi kokonaisuudeksi.
The Great Cold Distance tuntuu myös kansikuvansa mukaisesti matelevan hitaammin ja ahdistuneemmin kuin edelliset tuotokset. Ensimmäiset kappaleet esittäytyvät tarttuvana mutta unenomaisesti hamuilevana massana, kun vasta Soil’s Song palauttaa mieliin aikaisemman Katatonian. Single-kipaleeksi valittu My Twin on loistavuudellaan valintansa ansainnut, ja Consternation on Viva Emptinessin hengessä rutisevaa ja yllättävänkin aggressiivista tavaraa. Muita mieleen jääviä biisejä on muun muassa July, jonka progehtava mutta synkän tunnelmallinen ote esittelee hieman erilaisemman Katatonian, ja Rusted, joka taiteilee aggressiivisten runttauskitaroiden ja kosketusherkän tunnelman väillä.
Kappaleiden pituuksia ja levyn yleisilmettä tarkastelemalla huomaa kuitenkin yhden The Great Cold Distancea vaivaavan piirteen, nimittäin pienimuotoisen tasapaksuuden. Vaikka herrat Anders Nyström ja Jonas Renkse ovatkin mestareita luomaan polveilevia kappaleita, itse kokonaisuudesta puuttuu se jokin yllätystekijä Black Sessionin tai Omertan malliin.
Bändinä Katatonia on hioutunut – jos mahdollista - vieläkin tiiviimmäksi ja toimivammaksi kokoonpanoksi. Basisti Mattias Norrman on löytänyt paikkansa kitaristien Nyströmin ja Fredrik Norrmanin keskellä, ja rumpali Daniel Liljeqvist esittelee taitojaan vieläkin tunnerikkaammin ja monipuolisemmin kuin Viva Emptinessilla. Tähän vaikuttaa varmasti myös Fascination Street Studioilla ruuvatut soundit, jotka mykistävät massiivisuudellaan. Kitarat ja eritoten rummut hyökyvät pelottavan todentuntuisesti kaiuttimista, mutta myös hiljaisuuden nyansseille on jätetty tilaa. Ja on myös turha kirjoittaa tätä arviota mainitsematta Jonas Renksen ääntä, joka soi taas kuulaana ja herkkänä, mutta kaipaisi ehkä myös hieman enemmän kappaleissa vellovaa rankkuutta ja ahdistusta mukaansa.
The Great Cold Distance on siis hyvä levy. Se on lyijynraskas ahdistuksen musiikillinen ruumiillistuma, joka ei räjäytä tajuntaa, mutta hiipivässä monimuotoisuudessaan antaa aihetta useille kuuntelukerroille, joista yksikään ei ole samanlainen. Katatonia on taas osoittanut kaapin paikan ’despair rockin’ alueella, mutta toivottavasti seuraavalla kerralla kaappia jo siirrettäisiin huomattavasti.
13.03.2006, Antti Klemi |
|
