|
Complete Demos:
01. Deathevokation
02. Substantually Dead
03. Defective Decay
04. Deranged From Blood
05. Blasphemies Of The Flesh
06. Selfdissection
07. Intro
08. Dismembered
09. Sickening Art
10. Defective Decay
Pieces:
1. Intro
2. Pieces
3. I Wish You Hell
4. Carnal Tomb
5. Soon to Be Dead
6. Torn Apart [Live]
7. Pieces [Live]
8. Reborn in Blasphemy [Live]
9. Overide [Live]
10. Carnal Tomb [Live]
11. Skin Her Alive [Live]
12. Case Obscene [Live]
13. I Wish You Hell [Live]
14. Bleed for Me [Live]
15. Deranged from Blood [Live]
Indecent & Obscene:
01. Fleshless
02. Skinfather
03. Sorrowfiller
04. Case Obscene
05. Souldevourer
06. Reborn In Blasphemy
07. Eviscarated
08. 9th Circle
09. Dreaming In Red
10. Hill 112
11. Beyond The Unholy Grave
Massive Killing Capacity:
01. I Saw Them Die
02. Massive Killing Capacity
03. On Frozen Fields
04. Crime Divine
05. To The Bone
06. Wardead
07. Hallucigenia
08. Collection By Blood
09. Casket Garden
10. Menia
11. Life - Another Shape Of Sorrow
12. Justifiable Homicide
13. Collection by Blood [Demo Version]
14. Life-Another Shape of Sorrow [Demo Version]
15. On Frozen Fields/Shadowlands [Demo Version]
Death Metal:
1. On Fire
2. Trendkiller
3. Misanthropic
4. Let the Napalm Rain
5. Live for the Fear (Of Pain)
6. Stillborn Ways
7. Killing Compassion
8. Bred for War
9. When Hatred Killed the Light
10. Ceremonical Comedy
11. Silent Are the Watchers
12. Mistweaver
13. Pagan Saviour
14. Shadowlands
15. Afterimage
16. Shapeshifter
Hate Campaign:
1. Suicidal Revelations
2. Questionable Ethics
3. Beyond Good & Evil
4. Retaliate
5. Enslaved To Bitterness
6. Mutual Animosity
7. Patrol 17
8. Thanatology
9. Bleeding Over
10. In Death's Cold Embrace
11. Hate Campaign
12. Live To Hate
13. Unhealing Scars |
Tässäpä oiva tilaisuus tutustua yhteen aikamme uppiniskaisimmista dm-yhtyeistä. Ruotsalaisen Dismemberin vajaan kahden vuosikymmenen mittainen ura on täytetty nopsasti rullaavalla pikkumelodisella deathilla, joka ei ole vuosien saatossa juuri linjaansa tarkistanut. Varhaisen Entombedin malliin pörisevät kitarat, vihaisesti karjuva vokalisti ja liejufillejä viljelevä rumpali koristavat yhtyeen levytyksiä liki liikuttavalla yhdenmukaisuudella, eivätkä vertailut legendaariseen Autopsyyn ole kovinkaan kaukaa haettuja.
Nämä kuusi uusintajulkaisua käsittävät yhtyeen koko pitkäsoittouran Like An Everflowing Stream -debyyttiä ja viimevuotista Where Ironcrosses Grow -levyä lukuun ottamatta. Digipakit ovat tyylikästä hypisteltävää ja ne sisältävät myös sanoitusvihkosen Complete Demos ja Pieces -levyjä lukuun ottamatta. Jokaista kiekkoa koristavat jonkin sortin bonusraidat ja levyt ovat saaneet osakseen vaihtelevantasoisen remasteroinnin. Indecent & Obscene ja Hate Campaign hyötyvät audiokohotuksesta eniten, mutta ero alkuperäisiin on kuultavissa kyllä jokaisen kiekon kohdalla. Bonuskappaleiden sanoituksia ei valitettavasti ole mukana, kuten ei myöskään tietoa niiden mahdollisesta aiemmasta julkaisusta, mutta muutoin Regain on tehnyt nättiä jälkeä.
Complete Demos (7) on nimensä mukainen katsaus yhtyeen varhaisvuosiin ja se sisältää kolme demoa ajalta 1988–90. Ensimmäisen, joulukuussa -88 äänitetyn demon anti on erittäin raakaa ja laulultaan liki bm-vaikutteista primitiivistä deathia, josta kuitenkin kuulee selvästi kaikki ne palaset, joiden varaan yhtye levynsä myöhemmin rakensi. Soitto on etenkin rumpujen osalta melko hutiloivaa, mutta energiaa tästä kolmen kappaleen osuudesta ei puutu. Seuraavana julkaistu Last Blasphemies skarppasi tuotantoa lukuun ottamatta jokaisella osa-alueella, mutta kolmas ja viimeinen Reborn In Blasphemy -demo on jo valmista tavaraa. Sunlightissä yhtyeen tulevien levyjen tapaan äänitetty purkaus on paitsi kappaleiltaan hivenen sävykkäämpi, myös tekniseltä toteutukseltaan juuri niin rumankaunista pamputusta kuin toivoa saattaa.
Ensimmäiseltä demolta löytyvää Substantually Dead -kappaletta lukuun ottamatta jokainen tämän demokokoelman vedoista päätyi myöhemmin joko yhtyeen omalle debyyttipitkälle tai kolme Dismember-jäppistä sisältäneen Carnagen ainokaiselle Dark Recollections -levylle.
Alun perin EP-mittaisena julkaistu Pieces (7) on ehkäpä Dismemberin päällekäyvin kokonaisuus. Jyräävä, likipitäen punaisella tärisevä tuotanto kuvittaa julmasti hakkaavia kappaleita kuin arpikudos Frankensteinin naamaa. Nuoruuden innolla rypistetty biisiviisikko on bändin brutaaleinta kamaa, mutta sävellyksellisesti Pieces jätti vielä toivomisen varaa.
Bonukseksi lyöty yhdeksän kappaleen liveosuus vuodelta -93 esittelee Dismemberin lavakuntoa parhaassa terässään. Kiivaasti etenevä ja ytimekäs live kelpaisi laatunsa puolesta omaksi julkaisukseen ja sitä kuuntelee jopa mieluummin, kuin varsinaista studio-osuutta. Override The Overturen ja Carnagelta lainatun Deranged From Bloodin tahtiin heiluessa konkretisoituu kaikki se parhaus, mikä tekee death metallista yli-ihmisten musiikkia.
Indecent & Obscene (8) aloitti tietyllä tavalla Dismemberin kokeellisemman kauden, sillä aiempaa hivenen rokkaavammat ja samalla myös kulmikkaammat kappaleet kielivät yhtyeen halusta sovittaa turpaanvetoaan uudenlaisella tavalla. Soundien ja vauhdin puolesta mentiin vielä sieltä, missä aita oli karkea ja ilma löi salamoita, mutta rakenteissa piilevät jipot tekivät touhusta aiempaa mielenkiintoisempaa. Massiivinen päätösvetäisy Dreaming In Red toimii paketin juhlavimpana esityksenä; akustisen alun kautta raskaaksi pienoiseepokseksi yltyvä vetäisy on kiinteä osa yhtyeen livesettiä vielä nykyäänkin.
Kahdesta bonusraidasta yhtyeen omaa materiaalia edustava vauhdikas Hill 112 on melko tyhjänpäiväinen esitys, mutta raisusti roiskittu Death-cover Beyond The Unholy Grave toimii sitten senkin edestä.
Massive Killing Capacity (5) oli Dismemberin yritys hypätä Entombedin Wolverine Bluesin vetämään veturiin. Ajan henkeä haparoivasti tavoitteleva kiekko tipautti temmot puoleen, siisti soundia ja selkeytti kappaleita sen ratkaisevan verran liikaa, sillä levy jäi hyvistä riffeistään huolimatta pahasti keskentekoiseksi. Bändille ominainen juustoraastinraivo vilahtelee kyllä mm. kappaleissa kuten On Frozen Fields ja Life – Another Shape Of Sorrow, mutta vaakakuppiin on isketty betonisaappailla tervahautaa kyntäviä tylsimyksiä, jotka eivät räjähdä vauhtiin missään vaiheessa. Mukana keikkuu myös sinänsä tyylikäs instrumentaali Nenia, mutta kokonaisuutena liian puhtoiseksi jäänyt puriste osoitti sen, että uudistuminen ei kaikille sovi.
Perävedoiksi on liitetty Casket Garden -sinkulta napattu b-side Justifiable Homicide, sekä kolme laulutonta demobiisiä, jotka ovat törkyisine soundeineen varsinaisia levyversioita mielekkäämpää kuultavaa.
Death Metal (8) oli nimensä mukainen potkaisu vasten levy-yhtiön toiveita. Ylimääräiset kokeilut ynnä muut pelleilyt saivat jäädä, kun pojat palasivat paskaisten perusasioiden pariin. Death metal on yhtä kuolomyllytyksen juhlaa, joka kaataa Of Firen ja Killing Compassionin kaltaisten pikajunien ohella kuulijansa niskaan myös verkkaisemmin valuvia napalmimyrskyjä. Sunlightissa luotu raa’an selkeä soundi on ehkäpä studion onnistuneimpia ja biiseissä piilevät melodiatkin laukaistaan juuri oikealla hetkellä. Mälli on niin tasalaatuista jauhettavaa, että yksittäisiä huippukohtia tai notkahduksia ei kannata kaivella. Death Metal on ammattimaisen varmaa vihanpitoa ja tuskin koskaan on levyn nimi vastannut sen sisältöä näin osuvasti.
Misanthropic EP:ltä otetut neljä bonusraitaa jäävät mainiota Autopsy-coveria lukuun ottamatta varsinaisen kiekon varjoon, vaan eipä niidenkään joukossa yhtään huonoa kappaletta ole.
Saatan olla mielipiteeni kanssa yksin, mutta omasta mielestäni vuonna 2000 julkaistu Hate Campaign (9) on Dismemberin täysipainoisin ja onnistunein työ. Studion vaihtuminen Sunlightista Das Bootin tiloihin ei vaikuttanut sanottavammin sen kummemmin tuotantoon, kuin kappalemateriaalin raivoonkaan. Rahtusen yli puolituntia kellottava Hate Campaign iskee d-biittiä toisen eteen kuin laput silmillä juokseva ravuri. Biisien väliset tauot ovat luokkaa Reign In Blood, eikä rumputulen roima rytinä taukoa ennen uhkaavasti rouhivaa päätösraitaa. Vastustamattomasti rullaava Mutual Animosity on taattuine Estby-filleineen Dismemberin ehdotonta eliittiä, eikä bileet käynnistävä Suicidal Revelationskaan klassikkojen rinnalla häpeä. Kiekon ainoaksi miinukseksi jää vanhempiakin painoksia vaivannut lievä indeksivirhe, jota ei jostain syystä ole vieläkään korjattu.
Bonuksiltaan Hate Campaign on kasan heikoimpia, sillä sekä Live To Hate että Unhealing Scars jäävät koukkuköyhän kiivaiksi läpijuoksuiksi vailla kestävämpää sisältöä
09.01.2006, Kari Koskinen |
|
