|
01. Forgotten
02. Maze of Being
03. The Insufferable
04. Unnamed Sorrow
05. The Great Divide
06. Reasonable Doubt
07. Cascade
08. Deny The Dream
09. Downward
Kesto 43:44
|
Osataan sitä Belgiassakin. Jo vuonna 1988 perustettu thrash-pumppu After All julkaisi viime vuoden lopulla viidennen albuminsa ja kiersi Eurooppaa Destructionin ja Candlemassin kanssa. 80-luvun hengessä bändi jatkaa musiikkinsa puolesta edelleen, eikä ole lähtenyt hakemaan tyyliinsä genressä nykyään NIIN ylitsevuotavia death-vaikutteita. After All vannoo perinteisemmän heavy/thrashin nimeen ja hyvä näin. Ensimmäiset mielleyhtymät suuntaavat ainakin Exoduksen suuntaan, joskin belgialaisten meininki ja soundi on hieman pehmeämpää. Suoranaista turpaanmättökamaa tämä ei ole, mutta tarjoaa loistavan annoksen pureskeltavaa pahimpaan rässi-nälkään.
Maata mullistavien thrash-riffien kehittely alkaa nykyään olla jo hankalaa, eikä After Allkaan mitään maatakaatavaa tarjoa. Tarttuvia ja onnistuneita visioita belgialaisten musiikissa kuitenkin on riittämiin. Muutama mukava melodiakin löytyy. Tutuhko perusmeininki kuitenkin jyllää enimmäkseen taustalla, vaikken yhtään biisiä alentaisi muita heikommalle arvoasteikolle.
Bändin ja albumin suurin vahvuus löytyy kitarakaksikon suunnalta, sillä herrat Christophe Depree ja Dries Van Damme (ei liene sukua Jean-Claudelle, heh) hoitavat hommansa kotiin taidolla ja kokemuksella. Sävellyspuolesta on annettava myös tunnustusta rajusti. Karheakurkkuinen Piet Focroul kuulostaa varsin perinteiseltä thrash-laulajalta. Miehen artikulaatio puree mainiosti, mutta jotain moniulotteisuutta silti kaipaisin. Örinävapaa tylytys istuu sahailun tahtiin toimivasti.
The Vermin Breed on mukavan mittainen albumi, eikä biisejäkään ole turhan paljoa. Kohokohtia tavallisemman kaman joukosta löytyy mukavasti. Muuten rempseästi etenevän thrashin joukosta löytyy myös maalailevampi, jopa doomin sävyinen biisi, Cascade. Kolmiminuuttinen kipale jättää armotta tyhjän olon, sillä erittäin miellyttävästi alkanut tunnelmallinen raita loppuu kuin seinään. Olisitte nyt tehneet tuplasti pidemmän, kun hyvää ideaa selkeästi oli! Helvetti soikoon!
Levyn parhaan biisin titteli lankeaa omien kuulonystyröideni perusteella päätöskipale Downwardin niskaan. Biisin tappavan tarttuva ja innokas kulku monine osineen tarjoavat tyhjentävän kuuntelukokemuksen. Tämän biisin veroista meininkiä kun saisi jostain kokonaisen albumin verran, niin johan alkaisi huonojen puolien hakeminen olla teennäiseksi luokiteltavien asioiden joukossa. Muutenkin on vielä erikseen todettava, että levyn kolme parasta kappaletta ovat juurikin kolme viimeistä, sillä toimiva Deny The Dream kuuluu myös ehdottomasti The Vermin Breedin eliittiin. Päätöskappaleen loputtua onkin sitten aika vielä hiljentyä hetkeksi ahdastunnelmaisen piilobiisin ikeen alle.
Mitään uusia ulottuvuuksia The Vermin Breed ei siis pidä sisällään, mutta hyvä paketti makoisaa thrashia toimii mainiosti ainakin minun korvaani. Keep it certain - keep it sane, kuten melankolisuudenkin portteja kolkutteleva Unnamed Sorrow visusti toteaa. Jokainen albumin kuuntelukerta lisää väistämättä sitä pientä ärsytyksen tunnetta takaraivossa, etten päässyt todistamaan bändin keikkaa taannoisella Suomen vierailulla peruuntuneen Oulun keikan vuoksi. Paska homma, mutta niinhän elämä on.
09.01.2006, Tero Lassila |
|
