|
01. Hurmasta
02. Raato
03. Säälin koira
04. Lautuma
05. Eksyneet
06. Hirsipuulintu
07. Tahtomattaan syntynyt
08. Itse
09. Koito
10. Syntyni
|
Kun Amorphis aloittaa uuden aikakautensa tuoreen laulajan Tomi Joutsenen voimin, jatkaa samalla yhtyeen ex-mies Pasi Koskinen alias Ruoja karun tien kulkemistaan Ajattaran nimellä. Joulusinkut ja -kinkut on sulateltu, ja on aika neljännen täyslaidallisen, joka kantaa nimeä Äpäre.
Suomalaisuus huokuu mielestäni vahvana Ajattaran olemuksessa – niin hyvässä kuin pahassa. Ajattara on savottaa raivaavan savolaisäijän kaltainen itsepäinen tapaus, joka hammasta purren tarpoo omissa raskassoutuisissa vesissään. Tässä tapauksessa nämä vedet ovat keskitempoista, syntikoiden värittämää dark/black metalia, joka ei kurkottele taivaisiin saatika helvetin pimeisiin kuiluihin. Suomalaisuus tulee esiin myös musiikista heräävistä assosiaatioista. Äpäre rakentelee yksinkertaisuudessaan siltoja jopa Kotiteollisuuden suuntaan, minkä koin jollain tapaa oudoksi Ajattaran tapauksessa.
Suomalaisuus ei kuitenkaan ole mikään vesiselvä tae menestykselle: Äpäreen ensiaskeleet ovat varsin keskinkertaisia, hajuttomia ja mauttomia rykäisyjä. Hiidenkiven jylhyydellä vyöryvät kitarat yrittävät repiä mukaansa, mutta riffien kasvottomuus ei saa kuulijaa valtaansa. Myös syntikkasoundi on lähempänä muovia kuin raatoa, vaikkakin erinäiset välisoitot tunnelmaa hienosti luovatkin.. Ensimmäinen varsinainen iskusävelmä on kuitenkin vasta kolmas repäisy Säälin koira, joka muistuttaa tyylikkäästi Samaelin Ceremony of Opposites -klassikkolevystä. Tämän jälkeen vaivutaan taas harmaammille laitumille, joista edes hämmentävästi koneistettu outro Syntyni ei pysty ajamaan pois.
Musiikin lisäksi Ajattaran suomalaisuus on tietenkin myös vahvasti sanoituksissa, joita Spinefarmin esittelysivu mainostaa klisee-vapaiksi ja runollisiksi. No, omasta vinkkelistäni Ruojan sanan säilä on juuri päinvastaista huorineen, kuolemineen ja raiskauksineen. Joissakin kohdin muinaissuomalainen melankolia ja armoton rujous saadaan sanojen väliin manattua, mutta en Ruojaa uudeksi Runebergiksi lähtisi nostamaan. Myös miehen raspinen kurkku rouhii sanoja yllättävän yllätyksettömästi. Tahtomattaan syntyneen kaltaisia puhtaita osuuksia tarvittaisiin enemmän luomaan kuulautta ja vastakkainasetteluja.
Ajattara pelaa yksinkertaistetuilla ja karuilla palikoilla, jotka iskevän kokonaiskuvan saavuttamiseksi täytyy saada juuri eikä melkein oikeaan järjestykseen. Levyltä huteja löytyy enemmän kuin täysosumia, joten miksikään siniveriseksi legendaksi ei Äpäreestä ole.
22.03.2006, Antti Klemi |
|
