|
01. One Way Ticket
02. Knockers
03. Is It Just Me?
04. Dinner Lady Arms
05. Seemed Like A Good Idea At The Time
06. Hazel Eyes
07. Bald
08. Girlfriend
09. English Country Garden
10. Blind Man
|
Mistä on pienet The Darknessit tehty? Stadionkokoisesta hard rockista, kliseistä, simppeleistä kitarariffeistä, pulskista pop-melodioista; mahtipontisista lauluharmonioista, skitsofreenisella äänellä lauletuista ärsyttävän tarttuvista melodioista, kieli poskessa väännetyistä lyriikoista. Kas niistä on pienet The Darknessit tehty.
Kliseisyydestä ja lyriikoiden humoristisuudesta huolimatta The Darkness ei ole mikään huumoribändi - voi sitä olla tosissaan kieli poskessakin. The Darkness on kuin satiiri kaikesta 80-luvun kauheudesta. Mikään näin överiksi vedetty ei voi olla huonoa.
Vaikka jo debyyttilevy Permission To Land oli täyttä timanttia, samalla on myös helpottavaa huomata yhtyeen hieman muuttuneen reilussa vuodessa. Kappaleet ovat toki periaatteessa aivan sitä samaa tavaraa kuin aiemminkin, mutta samalla selkeästi monipuolisempia. Yksinkertainen renkutus ei välttämättä olisikaan enää toiminut toistamiseen, eihän kyseessä ole mikään AC/DC joka jaksaisi porskuttaa vuosikymmeniä samoilla ideoilla.
Äänimaailmaa ja sovituspuolta on hiottu isolla kädellä. Tuottaja Roy Thomas Baker on tuottanut myös mm. Queenin Night At The Operan, ja miehen kädenjälki kuuluukin selkeänä. Baker onkin suorastaan täydellinen tuottajavalinta The Darknessille, mies on saanut esille entistä enemmän pieniä yksityiskohtia ja pikkuhullutuksia sekä tuonut muassaan roiman annoksen tietotaitoa klassisen rockin vahvoilta vuosilta. Soundimaailman suunta on helposti kuvattavissa kahdella sanalla: Bohemian Rhapsody.
Orgaaninen kvartettisoundi on saanut roiman piristysruiskeen säkkipillistä, jousista ja liki 1920-luvun viihdejatsin mieleen tuovista puhallinosuuksistakin. Mausteita käytetään säästellen ja täsmälleen oikeassa paikassa. Lisäksi jo ennestäänkin väkevät laulut ovat saaneet lisäpuhtia Bakerin ohjauksessa - debyytillä ihastuttaneet aivottomat falsettikiekaisut ovat tietenkin edelleen läsnä, mutta samalla kuorolauluissa mennään mahtipontisuudessa parhaimmillaan jopa Queenin jalanjäljillä. Liekö sitten tuottajan syytä, mutta yksinkertaisista kitarariffeistään huolimatta The Darkness onnistuu kuulostamaan jatkuvasti Queeniltä, eikä Justin Hawkinsin liki Freddie Mercuryn tavoin venyvä ääni ainakaan vähennä illuusiota.
Sinkkuhitti One Way Ticket edustaa The Darknessia yksinkertaisimmillaan, mutta koko levy ei tällä kertaa ole yhtä tasapaksua ja -laatuista rokinrenkutusta kuin Permission To Land. Perinteisen rokkauksen lisäksi levyltä löytyy myös kokeilevampia kappaleita. Kelttivaikutteinen Hazel Eyes, Elton Johnin ja 70-luvun Queenin mieleen tuova hulppea English Country Garden eivät olisi sopineetkaan debyyttilevyn selkeään linjaan, mutta One Way Ticket To Hell... And Backille ne tuovat vain mukavaa lisäväriä. Girlfriend on sitten jostain tältä väliltä: hyvin "perinteinen" The Darkness -kappale, mutta aivan hulvattomine torvisektioineen samalla selkeästi One Way Ticket To Hell... And Back -tavaraa.
Isompi tuotanto ei ehkä miellytä kaikkia Permission To Landin simppelin runttauksen jälkeen, mutta tästä huolimatta The Darkness on edelleen se sama, ihastuttava The Darkness kuin debyyttilevylläänkin. Vaikka One Way Ticket To Hell... And Backillä ei olekaan yhtä selkeitä radiohittejä kuin aiemmin, kappaleet ovat silti sitä täyttä The Darknessia - loistavia retrorokkailuja, joita ei parane liian tosissaan kuunnella.
One Way Ticket To Hell... And Back on helposti niputettu: simppeleitä hard rock -riffejä, ihanan älyttömiä lyriikoita ja vokaalisuorituksia, huimasti Queeniltä kuulostava tuotanto - ja siinä se. Helppo ja toimiva resepti. Viis siitä, ettei bändi ole pätkääkään katu-uskottava - näin rehellistä, aivotonta ja järjettömän hyvää levyä on aivan pakko digata, antoi rokkipoliisi luvan tai ei.
03.01.2006, Ossi Jääskeläinen |
|
