|
01. The City in the Sea
02. Dead Serious & Highly Professional
03. Austerity
04. Killing the Flies
05. Une Saison En Enfer
06. Necrobabes.com
07. One with the Ocean
08. Swoon
09. Queen of the Food-Chain
10. Inertia |
Saksalaista The Oceania on kovasti julistettu kotimaansa vastaukseksi Neurosis sekä ISIS –yhtyeille. Vuonna 2000 perustettu kollektiivi on aikaisemmin tehnyt jo kolme levyä, joista vuoden 2004 Fluxion –kiekko keräsi täysiä pisteitä ympäri maailmaa. Yhtyeen neljäs täyspitkä, Aeolian ei ole huono saavutus sekään.
Täytyy kyllä tunnustaa, että The Ocean on varsin eriskummallinen sekoitus eri genrejä. Musiikki on etupäässä varsin tervehenkistä, deathmetallisesti kalskahtavaa rouhintaa. Tähän sekoitetaan hieman neuroottista poukkoilua ja rauhallista fiilistelyä, jolloin paletti on jo kuosissa. Hyvinä vertailukohtina voisi pitää vaikkapa Meshuggahia (mutta ei aivan niin teknisenä), The Dillinger Escape Plania (mutta ei aivan yhtä neuroottisena) ja Neurosista (mutta ei aivan yhtä rauhallisena). Joko kuva muodostuu?
Aeolian sisältää kymmenen kappaletta, jotka ovat muutamaa heikkoa hetkeä lukuunottamatta hyvin yhtyeen linjassa. Suurimmaksi osaksi yhtyeen musisointi on pirun tarttuvaa, ja tunnelmat vievät kuulijansa mukaan raskaan kevyelle matkalle. Mutta hetkittäin tuntuu, ettei yhtyeellä ole oikein sanottavaa. Esimerkiksi Queen Of The Food Chain liukuu majesteettisen kauniisti, kun taas Une Saison En Enfer tuntuu kaahaavan tylsillä hardcore-elementeillä, vailla mitään merkitystä. Aeoliania kuunnellessa huomio pysyy pääasiassa plussan puolella, mutta välillä yhtye jää jankkaamaan turhankin yksitoikkoisesti. Onneksi näitä hetkiä levyllä ei ole kuin aivan muutama.
Äänimaailma on yhtyeellä hallussa, mutta kyllä kahdeksan hengen miehityksellä pitää ollakin. Kieltämättä näyttää siltä, että bändin promokuvissa tekee välillä jo ahdasta bändin kantaessa lauteille ties minkälaista kaveria vääntämään nappulaa. Vokalisti Metan huuto tuo mieleen Neurosiksen. Kosketinosuudet maalaavat kauniisti, silloin kun ne siis kuuluvat, mutta pääpaino on kitaroiden valituksessa. Yhtyeen musisointi on moni-ilmeistä, mutta myös liian suurissa annoksissa kuunneltuna hieman raskassoutuista.
Aeolian on pyörähtänyt soittimessani jo pitkälti toistakymmentä kertaa. Levy vaatii huomiota ja on ajoittain hieman raskasta kuunneltavaa, mutta niin on myös Cult of Luna ja Meshuggah liian suurissa annoksissa. Sanoisin Aeolianin olevan parasta, mitä saksalaiset ovat tässä genressä saaneet aikaan. Siis mikäli vertauskohtina käytetyt yhtyeet kiinnostavat, kannattaa myös The Oceanille antaa mahdollisuus. Pidemmän päälle Aeolian on palkitseva kokemus.
19.12.2005, Niko Kaartinen |
|
