|
DVD1:
Live at WDR Rockpalast, 2004
01. A Tab in the Ocean
02. Dream Nebula/Desolation Valley/Waves
03. Remember the Future Pt I
04. Remember the Future Pt II
05. Cast Your Fate
06. The Debate
07. Cryin’ in the Dark/King of Twilight
08. That’s Life
09. Show me the Way
10. A Day in the Life of a Preacher/Squeeze/Mr. H.
11. Recycled
12. Good Day
13. Fidgety Queen
DVD2:
Acoustic Set
01. Do You believe in Magic
02. Telephone
03. Always
04. Good Day |
Kertokaapa rehellisesti mitä mieltä olette suosikkibändienne comebackeista? Useimmiten takavuosien suosikkien paluuseen liittyy yleisön puolelta nostalgiaa ja suuria odotuksia. Yhtä usein paluu vaikuttaa paperilla paremmalta kuin mitä se todellisuudessa on. Kun suurella mekkalalla paluun tehnyt ryhmä on ollut taas jonkun aikaa kasassa, alkavat ongelmat. Vaivihkaa yhtyeen jäsenten mieleen palautuu miksi porukka alkujaan hajosi, ja jatkaakseen uutta kierrosta miehistönvaihdokset ovat väistämättä edessä. Myös ikä alkaa painaa ja musiikilliset suoritukset ovat vähän sitä sun tätä, vaikka hetkittäin ryhmä onnistuisikin loihtimaan menneiden kunnianpäivien kaltaisia välähdyksiä. Samoja piirteitä on havaittavissa Nektarin uudelleentulemisessa.
Progressiivisen rockin kentällä operoinut Nektar on jostain syystä jäänyt rockin historiankirjoissa omituiseen paitsioon, ja laajemmalle progepiirille yhtye on auennut vasta viimevuosien uudelleenjulkaisujen myötä. Totta on, että suurimmalle osalle maailmaa Nektar on yhä edelleen yksi kulttibändi monien joukossa, eikä se aikoinaan saavuttanut suurempaa suosiota missään muualla kuin Saksassa ja Yhdysvalloissa. Heviyleisölle Nektar taas saattaa olla tutumpi nimi. Siitä huolen on pitänyt Iron Maiden, joka coveroi aikoinaan Nektarin King Of Twilightin singlensä Aces High b-puolelle.
Ehkäpä syy Nektarin unohdukseen johtuu yhtyeen kategorioimisen vaikeudesta. Saksassa –ja sittemmin Yhdysvalloissa- tukikohtaansa pitänyt englantilaisyhtye, joka yhdisteli Pink Floydin kosmisia sävyjä Yesin sinfonisiin progesoundeihin ja Deep Purplen jytäriffeihin, oli outo lintu progressiivisen rockin kentällä. Sitä ymmärrettiin niin oikein kuin väärinkin. Englannissa ja monissa muissa maissa Nektaria pidettiin saksalaisena yhtyeenä, ja kriitikot leimasivat sen yhdeksi monista krautrockareista, vaikkei Nektarilla ollut mitään tekemistä koko genren kanssa.
Sen sijaan jenkeille yhtye kolahti progressiivisen rockin suurena vuotena 1973, jolloin sikäläiset radioasemat ottivat omakseen Nektarin konseptilevyn Remember The Future. Istuttipa samainen levy allekirjoittaneen innostuksen Nektaria kohtaan 23 vuotta sitten, kun Hannu Blommila soitti radiossa muutaman minuutin katkelman Remember The Futuresta. Se teki lähtemättömän vaikutuksen. Vähänpä tuolloin tiesin yhtyeestä, sillä kyseinen levy koostuu periaatteessa yhdestä ja samasta 35-minuuttisesta kappaleesta! Näinä formaattiradioasemien valtapäivinä tuntuu absurdilta kuinka jenkkiasemat ottivat pitkän Remember The Futuren omakseen, mutta ne olivat päiviä, jolloin levyissä oli avattavat kannet, kuunteluhetkiä täydensivät itse käärityt ”yrttisätkät” ja yhtyeiden sallittiin päästää mielikuvituksensa valtoimelleen.
Toinen toistaan vaihtelevampia levytyksiä Nektarilta ilmestyi aina vuoteen 1980 asti, jonka jälkeen yhtye hajosi. Paluun yhtye teki kitaristi/laulaja Roye Albrightonin ja kosketinsoittaja Allan ”Taff” Freemanin johdolla vuonna 2001, jolloin porukalta ilmestyi The Prodigal Son. Varsinainen reunion nähtiin vasta seuraavana vuonna, jolloin alkuperäiskokoonpano kokosi rivinsä New Jerseyssä järjestettyä Nearfest-progefestaria varten. Ontuvasta esityksestä julkaistuja cd- ja dvd-tallenteita tarkastellessa Nektarin paluun mielekkyyttä oli syytä epäillä. Viime vuonna ilmestynyt studiokiekko Evolution oli huomattavasti parempi työ, joskaan musiikillisesti se ei noussut vanhojen kiekkojen tasolle. Mutta miten se olisi voinutkaan? Yhtye ja aika ovat täysin erilaisia nyt kuin 35 vuotta sitten, jolloin Nektar oli vielä nuori ja innovatiivinen ryhmä.
Kun aletaan puhua vanhojen yhtyeiden nykyisestä keikkakunnosta ja ennen kaikkea jatkuvuudesta, olisi kohtuullista olettaa, että he pystyisivät tulkitsemaan vanhat kappaleensa vielä suhteellisen kelvollisesti, jos uusi materiaali ei samoja standardeja saavuttaisikaan. Jos Nektarin kolmen vuoden takainen keikkadokumentti Nearfestistä kertoi karua kieltä alkuperäiskokoonpanon keikkakunnosta, ei viimemaaliskuussa kuvattu Rockpalastin keikka uusitulla kokoonpanolla ole yhtään sen mairittelevampi. Bonnissa Harmonie-klubilla taltioitu Pure – Live In Germany 2005 pohjaa sisältönsä pääasiassa vanhojen 1970-luvun klassikoiden varaan. Kappaleissa ei sinänsä ole mitään vikaa. Vikaa on ainoastaan yhtyeessä, joka materiaalia esittää.
Luulisi, että äijät olisivat tajunneet heittää pyyhkeen kehään viimeistään siinä vaiheessa kun Nektarin kaikilla studiokiekoilla mukana ollut kosketinsoittaja Allan Freeman erosi yhtyeestä vuosi sitten. Vaikka Freeman ei ollut niin tuottelias säveltäjä kuin Albrighton, oli hänelläkin tärkeä osa Nektarin kokonaissoundissa. Freemanin panos ei rajoittunut ainoastaan koskettimiin, vaan hän täydensi hienosti ryhmälle oleellisia stemmalaulukuvioita.
Nykyistä Nektaria pyörittävät Roye Albrighton ja rumpali Ron Howden, jotka ovat pestanneet avukseen tuoreina miehinä Randy Dembon (basso) ja Tom Hughesin (koskettimet). Porukan oikeudesta nimenkäyttöön voidaan olla monta mieltä. Sitä voisi verrata siihen, jos Rod Evans, Glenn Hughes ja Jon Lord lähtisivät uusien miesten kanssa esiintymään Deep Purplena. Toki riveissä olisi kummassakin tapauksessa alkuperäisjäseniä, mutta kukaan heistä ei ole ollut mukana yhtyeiden kaikissa inkarnaatioissa.
Pure – Live In Germany 2005-dvd:n perusteella Nektar tasapainottelee keikalla jossain vakuuttavan ja säälittävän kokemuksen välimaastossa. Roye Albrighton ei varmasti voi mitään ulkoiselle olemukselleen, ja varmasti moni tamperelaishuumorin ystävä repeää katsoessaan äijää dvd:ltä. Kas, Kummeleista tuttu riffien mestari Gerhard Rihmakallohan se siinä! Ihan ilmielävänä! Rihmakallomainen olemus ei kuitenkaan ole ainoa asia, joka nakertaa Albrightonin uskottavuutta. Ei, kyse on paljon oleellisemmasta asiasta. Niin loistava ja omaperäinen kitaristi kuin Albrighton aikoinaan olikin, soittaa hän tätä nykyä hälyttävän paljon vääriä nuotteja. Lisäksi hänen äänialastaan on hävinnyt ylärekisteriä siinä määrin, että muutamien kappaleiden (esim. Recycled) laulumelodioita on jouduttu muokkaamaan häiritsevästi.
Yhtään sen puhtaammilla papereilla ei selviä yhtyeen viimeisin kiinnitys, Tom Hughes. Mies on selvästi kotonaan Hammondien takana ja pysyy uskollisena Nektarin klassiselle soundille, mistä hän saa plussaa. Valitettavasti Hughes ei ole laulajana edeltäjänsä veroinen. Jos oikein kiltisti sanotaan, Hughesin stemmalauluosuudet todellakin erottuvat joukosta. Eivät tosin edukseen.
Ainoastaan ryhmän rytmisektio saa työstään kiitettävän arvosanan. Ron Howdenin rumputyöskentelyä on ilo seurata. Veteraanirumpalin soitto näyttää vaivattomalta ja hän paiskoo kaikki entisaikojen kuviot niin kuin pitääkin. Toiseksi viimeisimpänä kiinnitetty Randy Dembo puolestaan jää statistin rooliin ja soittaa uskollisesti vanhat kappaleet. Jälleen kerran on surullista sanoa vanhasta suosikkibändistä, että lavalle on päätynyt kaksi ammattilaista ja kaksi amatööriä. Kaksi hienoa muusikkoa luo loistavan pohjan, mutta kaksi muuta vie siltä otollisen kasvualustan pois. Tuntuu kuin vedellä täyttyneessä pelastusveneessä olevasta väestä osa yrittäisi äyskäröidä vettä, samalla kun muut huutaisivat mielipuolisesti vieressä, ”Hei, me hukutaan!”
Nektarin musiikin viehätystä ei voi väheksyä. Parhaimmillaan homma toimii kohtuullisen hyvin, eikä uusi kokoonpano pysty pilaamaan täydellisesti vanhoja helmiä. Huonoimmillaan homma on Albrightonin ja Hughesin mokailujen aikana, joita riittää. Tallenteen ykköslevyn sisällään pitämä setti lähtee liikkeelle komeasti vanhalla 20-minuuttisella mammuttiteoksella A Tab In The Ocean. Myös kappaleet yhtyeen muilta klassikkolevyiltä Journey To The Centre Of The Eye, Sounds Like This, Remember The Future, Down To Earth ja Recycled on hyvin edustettuna. Ainoastaan puolivillainen The Debate edustaa yhtyeen uudempaa tuotantoa. Harmonie-klubille saapunut yleisö on selvästi iloinen kokiessaan livenä vanhan progressiivisen spacerock-legendan, mutta se voisi vaatia esiintyjältä enemmän. On kaksijakoisia tuntemuksia herättävää katsoa esitystä, jossa osa porukasta taistelee tuskaisesti viedäkseen setin loppuun, samalla kun osa yhtyeestä nauttii työstään ja heittäytyy fiiliksen vietäväksi.
Kakkoslevy puolestaan esittelee Nektaria leppoisemmissa, akustisissa tunnelmissa neljän kappaleen verran. Rennommanpuoleinen esiintyminen sujuu ykköslevyn sähköistä bändiesitystä paremmin ja lyhyeen settiin on mahdutettu vähemmänkuultua Nektaria. Singlenä julkaistu Do You Believe In Magic toimii suhteellisen hyvin, vaikka stemmalaulu jättää paljon toivomisen varaa. Telephone on yksi omituisimmista kappalevalinnoista, sillä se on yksi heikoimmista kappaleista vuonna 1980 ilmestyneeltä Man In The Moonilta. Sen sijaan viimeisimmältä kiekolta Evolution mukaan mahdutettu Always olisi ollut hienoa kuulla sähköisenä tulkintana, mutta kelpaa se tällaisenakin. Vanha kunnon Good Day, joka löytyy sähköisenä versiona ykköslevyltä, toimii myös. Jos Albrightonilla tuotti tuskaa selvitä sähköisestä setistä läpi, tuntuu hän olevan paremmin kotonaan akustisissa tunnelmissa. Yllättävää kyllä, Ron Howden tuntuu olevan hukassa akustisten kappaleiden aikana, eikä hänen soittonsa pääse tässä ympäristössä oikeuksiinsa.
Paketin kakkoslevyltä löytyy myös kohtuullisesti bonusmateriaalia. Biografia esittelee lyhyesti nykykokoonpanon ja diskografiaosio vie läpi koko yhtyeen tuotannon. Jälkimmäinen osio on hatunnoston arvoinen juttu SPV:ltä, sillä monikaan levy-yhtiö ei suostu lykkäämään julkaisuihinsa mainintaa levyistä, joiden julkaisuoikeuksia he eivät omista. Pelkistettyjen bio- ja diskografiaosioiden ohella levyltä löytyy myös muutakin hämmästeltävää. Tyylikkäästi kasattu Slideshow-osio näyttää valokuvia yhtyeen koko uralta kaikista Nektarissa joskus vaikuttaneista muusikoista samalla kun Good Day soi taustalla. Haastatteluosio on kaikkein omituisin pala koko dvd:ltä. Siinä Albrighton ja Howden vastailevat murtavaa englantia puhuvan haastattelijan kysymyksiin puolipyöreästi, ja koko juttutuokio jättää mielikuvan, ettei yhtye tehnyt mitään vuosien 1976-2002 välissä. Tämähän muistuttaa ihan vanhan Neuvostoliiton meininkiä. Eloonjääneet sopivat keskenään mistä on soveliasta puhua ja sepittävät itse historiansa.
Nektar oli hieno yhtye ja vielä jokunen vuosi sitten olin valmis hehkuttamaan varauksetonta rakkauttani yhtyettä kohtaan. Nyt en ole siitä aivan varma. Ehkä toisinaan olisi parasta luovuttaa ja jättää mieleen kaunis kuva siitä maagisesta yhtyeestä, joka oli ehtinyt hajota tutustuessani siihen ensimmäisen kerran. Kun yhtyettä ei enää ole, se ei voi tahria komeaa menneisyyttään. Mutta Nektar palasi. Jos sen paluu toi mukanaan jotain positiivista, se oli seikka, että yhtyeen hieno tuotanto on noteerattu viimeinkin. Mutta ehkä jonkun pitäisi muistuttaa Nektaria siitä samasta asiasta, josta he lauloivat 32 vuotta sitten. Tulevaisuudesta. Sitä heillä ei totisesti ole tämän tallenteen perusteella.
28.12.2005, Kalevi Heino |
|
