|
01. Pleasure and Pain
02. Never Again
03. Rosa Mistero
04. Solitude
05. My Lullaby
06. Forever in Death
07. Let Me Die
08. Black Mirror
09. Reason and Sense
10. Mater Tenebrarum (cover)
11. Pleasure and Pain (remixed by Bruno Kramm/Das Ich |
Italialainen musta goottikirnu Theatres Des Vampires kuvailee biollaan musiikkiaan goottivaikutteiseksi sinfonialliseksi black metaliksi. Näin filth-fanina kuvaus kuulosti korvaa hivelevältä, varsinkin kun soppaan oli sekoitettu sanoja "omaperäinen" ja "kokeileva". Levyä kuunnellessaa leuka putoaa varmasti tällaista musiikkia odottavalta vähintääkin alakerran naapurin muroihin - musiikki kun ei ole kovinkaan lähellä mitään biossa olleita adjektiiveja. Ehkä ainoa sana, mihin bändiä voi ankkuroida, on gootti, koska tämän tumman varjon alle mahtuu niin laaja spektri musiikkia.
Musiikki on keskitempoista hyvin koneilla tuettua metallia, jossa suhteellisen yksin jäävät melodianpätkät koettavat viedä muuten elotonta taustaa eteenpäin "kokeellisen" vokalisoinnin kannattamana kertsistä kertsiin. Ongelmana on, että kertosäkeissä ei ole oikein mitään tarttumapintaa, kaikki melodiat kuulostavat liian helpoilta ja jo kuulluilta harjoituksilta, ja mitä kokeelliseen lauluun tulee, pitää varata kuvaukselle oma kappale.
Jo useita levyjä ja kauan kasassa olleen pastakansan pakanoiden uusin vokalista Sonya Scarlet tekee jotain, mitä kukaan ei ole vielä metallimusiikkiin tuonut. Nainen ei laula, kilju, örise, huohota, murise eikä räppää. Hän ikäänkuin puhuu vaihtelevilla äänenpainoilla kliseiset sanoitukset tavalla, joka muistuttaa viimeiseen hengenvetoon väännetyiltä viimeisiltä viisauden sanoilta, joita menehtyvä vanhempi yrittää jälkikasvulleen jättää. Kertseissä koitetaan sitten hieman elävämmin pihautella tarttumasanoja, mutta ensiällistyksen ja naurun jälkeen alkaa jo vokalisointi itkettää. Voisin tosin kuvitella jonkun, joka on todella kyllästynyt kaikkeen peruskamaan, jota saatavilla on, saavan jotain pientä pervonväristystä tämän goottinaaraan köhinästä.
Musiikki on noin muuten kovin sielutonta, kaikkien instrumenttien kuulostaessa tietokoneen sampletankista vedetyiltä ja tutulla kaavalla nopeasti väännetyiltä, joissa harvassa on mitään kohokohtia. Näitä mieleenpainumattomia melodioita hoitelevat joko kitara tai koneelta kuulostavat koskettimet, joissa pauhaa milloin mikäkin kauhuelokuvista tuttu tuomionurku tahi -cembalo. Musiikki ei saa ainakaan tälle arvostelijalle mitään vampyyriväräyksiä tahi mustanpuhuvia goottitärinöitä aikaiseksi, vaikka kokonaan bändin oman kuvauksen musiikista unohtaisikin. Homma ei vaan yksinkertaisesti pelitä.
2+/10
J. Grym
Aivan aluksi haluan sanoa, että kunnioitukseni tämän bändin sinnikkyyttä kohtaan on vuosien varrella kasvanut huomattavaksi. Tuskin kovinkaan monia bändejä on haukuttu sellaisella pieteetillä ja kekseliäisyydellä kuin jo yli kymmenvuotiasta Theatres De Vampiresia. Negatiivisen palautteen ristituli ei näytä orkesteria juurikaan hetkauttavan, koska julkaisutahtikin on vuosien vieriessä ainoastaan kiihtynyt.
Musiikillinen linjakin on hieman pehmentynyt, alkuaikojen mustasta metallista ponnistava dark metal on muovautunut kevyemmäksi ja perinteisemmäksi keskitien goottimetalliksi. Pleasure and Pain on silti edeltäjiäänkin kevyempi albumi, koska edellinen Nightbreed In Macabria jäi miessolisti Lord Vampyrin viimeiseksi albumiksi orkesterin riveissä. Entistä melodisempi ote ja miehisen ilmaisun vähentäminen eivät kuitenkaan tunnu istuvan orkesterille sen paremmin kuin alkuaikojen black metal –kohkaaminenkaan.
Jo yli kymmenen vuotta koossa pysyneeksi yhtyeeksi Theatres Des Vampiresilla on edelleen hämmästyttävän vähän tyylitajua tai omia ideoita. Vaikka musiikki on muotoutunut kuunkiertojen myötä, ei se edelleenkään tee vaikutusta puoleen tai toiseen. Lord Vampyrin lähdettyä lätkimään yhtye menetti myös kaiken camp-potentiaalinsa, joten tällä hetkellä Theatres des Vampires on yksinkertaisesti tylsä ja mitäänsanomaton. Muodollisesti näin pätevältä ja pitkäikäiseltä kvintetiltä on kaikki edellytykset odottaa musiikkia, joka jättäisi edes muutamia muistijälkiä.
5/10
Ville Yli-Knuutila
16.12.2005, J. Grym / Ville Yli-Knuutila |
|
