|
01. The Rise
02. Wrong Future
03. The Saga of the Vengeance
04. Color of Death
05. Serpent Land
06. The Call of War
07. Purification of Wisdom
Kesto: 41:22 |
Vaikka israelilainen black metal ehkä ideana kuulostaakin äärimmäisen erikoiselta ja eksoottiselta, lähestyy Arafel kuitenkin oman itänaapurimme kantilta. Kyseessä on nimittäin syntyperältään venäläisnuorista alkunsa saanut bändi, joka on kuitenkin perustettu Tel-Avivissa, Israelissa. Tunnelmallista ja melodista black metalia veivaava kolmikko ottaakin vaikutteensa juuri muun muassa slaavilaisesta kansanmusiikista, mutta sinfonista puolta unohtamatta.
Genrepoliittisesti Through the Flame of the Ages -levyä voisi verrata Dimmu Borgirin ja myöhemmän Emperorin viemään suuntaan. Melodiat, niin kitaroiden kuin koskettimienkin osalta, ovat kappaleiden perusmateriaalia, kuten ovat myös hienoiset folk-vaikutteet joidenkin kappaleiden osalta. Jälkimmäiset tulevat esiin tiettyjen sävellys- ja lauluratkaisuiden osalta, joskaan varsinaiseksi folk-metalliksi Arafelia on paha lähteä luokittelemaan.
Paikoin levyn kappaleet puuroutuvat melkoiseksi kaaoseksi ja sekamelskaksi, ja mopo tuntuu lähtevän bändiltä käsistä vähän liian usein. Vastapainoisesti välillä homma pidetään hillittynä, mutta kuitenkin omaleimaisen kuuloisena. Oman lusikkansa soppaan lyö nopea tempo, joka lähes väkipakolla sanelee musiikin kompuroivaksi meuhkaamiseksi ja tällöin kappaleilla onkin taipumusta kompastella omiin jalkoihinsa. Liian suurelta osalta sävellykset kuulostavat kuitenkin keskeneräisiltä, karkeasti sanottuna wannabe-sinfonisilta ja muka-eeppisiltä toitotuksilta, jotka olisivat varmasti toimineet paremmin hieman yksinkertaisimmin soitto- ja sovitusratkaisuin.
Levyn laihan ja voimattoman kuuloinen soundimaailma ei ole omiaan auttamaan levyn sinfonisuuden kakomisessa kaikessa muovisoundisuudessaan. Kitaroista ei irtoa tarpeeksi potkua ja näin se onnistuukin - autenttisesta sävystään huolimatta - paikoin kuulostamaan köyhän miehen dimmuilulta. Vierailevana laulajana toimii Tvangeste-yhtyeen Miron, jonka käheän korkea rääkylaulu ei erityistä kehumista ansaitse. Tuotanto on kokonaisuutena menettelevää, muttei kovinkaan kaksista.
Vaikka osittain levy on varsin keskinkertaista jälkeä, ja paikoin sen allekin, on siinä sen verran rehellistä yritystä ja aitoa omaperäisyyttä, että pisteitä on pakko tasoittaa edes puolittaisesta onnistumisesta. Bändi pysyy levyllään kuitenkin, kaikessa kaoottisuudessaankin, tyyliuskollisena alusta loppuun asti.
08.12.2005, Serpent |
|
