|
01. The Awakening Of Kerodet
02. When Our Troops Unite
03. They Conquered
04. Fate Is Calling
05. The Final Trial
06. Guarding The Gate
07. Awaiting The Night
08. Gift Of Dawn
09. Assasin
10. Dawnrider
11. Master Of The Black
12. Revenge
13. Parce Is Free
Kesto: 54:39 |
Dawnrider, aamunkoiton ratsastaja - tämähän kuulostaa ihan kliseisen roolipelin hahmolta! Eläydy siis rooliin, kuvittele olevasi saksalainen b-luokan hevimuusikko, joka saa eräänä iltana neronleimauksen: "Mitä jos seuraavaksi säveltäisinkin rock-oopperan? Miekkaa ja magiaa, eeppinen tarina hyvän ja pahan taistelusta fantasiamaailmassa, Riandan mystisessä kuningaskunnassa - aahhh! Nimeksi sopisi vaikka Fate Is Calling (Pt. I)." Ei muuta kuin tuumasta toimeen. Heitto d20-nopalla, ja levy-yhtiö suostuu julkaisemaan projektin. Seuraavaksi puhelin kouraan ja soitto tuttavapiirissä vaikuttaville hevimuusikoille. Pari iltaa noppaa heitellen ja puhelintaitoja parannellen, niin koossa on parikymmentä muusikkoa kuten Gianluca Silvi (öö?), Oliver Weinsheimer (siis kuka?), Johanna Mott (uh, anteeksi?) ja Andreas Babuschkin (eikö se ollutkaan Babitzin?). Sattuma tuo mukaan sentään myös astetta kuuluisammat Ross The Bossin, Sven D'Annan ja Rob Rockin.
Eeppinen fantasiatarina ei tietenkään toimi pelkkien muusikoiden voimalla, pian on lähdettävä taisteluun kohti Maagista Sävellyskynää. Sivujuonessa saat omaksesi Kirjoitustaidon, ja raapustatkin levyn kansivihkoseen yhdellä istumalla 30-sivuisen fantasiatarinan. Ikävä kyllä Musta Ritari, Paha Velho sekä Tultasyöksevä Lohikäärme estävät joukolla pääsysi Maagisen Sävellyskynän luo, joten joudut keskeyttämään seikkailun ja luikkimaan häntä koipien välissä takaisin. Mietiskellessäsi kotipuolen Mystisessä Temppelissä päähäsi nouseekin uusi ajatus: "Hei, minähän olen sentään Majestyn laulaja jo kahdeksatta vuotta - en tarvitse Maagista Sävellyskynää, riittää että sävellän samanlaista tavaraa kuin aina ennenkin!"
Perinteistä saksalaista heviä vajaan tunnin verran, tusinan verran laulajia esittämään tarinassa vastaan tulevia hahmoja. "Kyllä, kyllä, siinä on menestysreseptini; levy, jolla pääsee AAA-kerhoon - mukaan Ainan, Avantasian ja Ayreonin muodostamaan pyhään kolminaisuuteen." Koska noppa ei löydä maailman parhaiden tai edes toiseksi parhaiden hevilaulajien yhteystietoja, tai he kieltäytyvät hankkeesta, lähipiirin vähemmän tunnetut muusikot saavat luvan kelvata. Viis siitä, että esikuvina toimineilla levyillä lauloivat niin Kiske, Dickinson, Sammett, Kotipelto kuin Åkerfeldtkin. Kyllähän yksi Jürgen Aumann tai Michael Seifert tuollaiset vokalistit pieksee - kunhan vain jaksaa tarpeeksi viskoa noppaa.
Kyllä, juurikin näillä eväin Dawnrider lähtee liikkeelle: rock- tai metalli-"ooppera", tuntemattomia tai puolituntemattomia laulajia, hyvän ja pahan taistelu fantasiamaailmassa.
Kiitos kansivihottoman promolevyn, konseptin laadusta tai tarinan hahmoista ei saa oikeastaan lainkaan selkoa, etenkään naislaulajien osalta: kaikki levyllä laulaa luikauttavat kauniimman sukupuolen edustajat onnistuvat kuulostamaan turhankin paljon toisiltaan, mitään persoonallisuutta heistä ei löydy. Parhaimmat mieslaulajat, vaikkeivät Kisken tai Dickinsonin tasolla olekaan, kuulostavat onneksi astetta persoonallisemmilta, mutta eivät silti uniikeilta. Levyltä löytyy esimerkiksi puolittainen David DeFeis (Virgin Steele) ja liki kokonainen Peavy Wagner (Rage), ainakin jos pelkkiä lauluääniä kuuntelee. Suurin osa levyllä äänessä olevista hevikarjuista kuulostaa kuitenkin hyvin tavanomaisilta. Pari vähänkään taitavampaa vokalistia kuten vaikkapa Ben Sotto (Heavenly) ja Nils Patrik Johansson (Astral Doors, Space Odyssey, Wuthering Heights) muodostaisivat vaikka päivässä vähintään yhtä monta eri lauluääntä mitä tällä levyllä esiintyy - sen verran vähäistä vaihtelu on, päinvastoin kuin vaikkapa Ayreonin levyillä jossa laulajien esittämät hahmot erottaa jo ensikuuntelulla.
Myöskään äänimaailman puolesta levyä ei voi mitenkään verrata Arjen Lucassenin, Miron ja Sascha Paethin tai Finnvoxin Karmila/Jussila-parivaljakon tuotoksiin. Kitara- ja rumpusoundit ovat suorastaan ankeat, jos levyä erehtyykään vertaamaan em. studioiden ja studiovelhojen tuotoksiin. Lisäksi kosketin- ja sinfoniaosuudet ovat huomattavasti vähäisemmässä mittakaavassa kuin muilla rock- tai metallioopperoilla, kosketinmattoa löytyy taustalta ja ajoittain piano pimputtaa, mutta muuten levy etenee kitara etunenässä. Taustalauluja löytyy vain nimeksi jos lainkaan, eli täysin päinvastoin mitä esim. Miro ja Sascha Paeth pajastaan pukkaisivat.
Mitä tästä sitten jää käteen? B-luokan wannabe-rock-ooppera, soundipuoli ontuu, maailmanluokan laulajat puuttuvat - ei kuulosta hyvältä. Onneksi itse musiikki sen sijaan toimii aivan eri tavalla. Levyltä ei yksinkertaisesti löydy heikkoja hetkiä. Toisaalta niitä hittejäkään ei tarjoilla, eikä levyltä voi helpolla nostaa vain yhtä kappaletta muiden ohitse; ensikuuntelulla mieleen jäävät ehkä Parce Is Free kovin Turisas-henkisine viuluineen, nimikkokappale Dawnrider ihanan laahaavan mutta vikkelästi mukaansatempaavan kertosäkeensä vuoksi sekä tietenkin energinen avauskappale When Our Troops Unite, mutta radiosoittoon kelpaavia tappokertsejä ei näistäkään kappaleista bongaa.
Levystä saa onneksi huomattavan paljon enemmän irti, kun unohtaa Ayreonin ja kumppanit. Progeilua ei löydy nimeksikään, kappaleet kulkevat 4/4- tai 6/4-tahtilajissa kautta levyn, eikä sooloistakaan löydy osaa jota keskivertosoittaja ei lirkuttaisi. Enemmänhän tämä kuulostaa kotimaiselta Celestyltä - mitä nyt laulajat operoivat keskimäärin oktaavia alempana - kuin miltään "oikealta" rock-oopperalta kymmenine laulajineen. Kiitos toinen toisiltaan kuulostavien kultakurkkujen, Fate Is Calling (Pt. I) toimiikin hyvin perinteisenä hevilevynä, jossa käheänkuulas laulaja saa ajoittain kumppanikseen murisevan mörön ja tavanomaisen naapurintytön.
Kokonaisuutena levy on koko 54-minuuttisen kestonsa ajan todella toimiva ja tiukka paketti, joka saa innolla odottamaan kakkososan ilmestymistä. Yritystä riittää jo tällä ykkösosalla, ja jos palaset loksahtavat kohdalleen, seuraavasta osasesta voi tulla miten hyvä tahansa.
28.11.2005, Ossi Jääskeläinen |
|
