|
01. Revelations
02. Maiden of Steel
03. The Chosen
04. Ride to Chinon
05. ...for Orleans
06. Up to the Battle!
07. March of the Brave
08. The Rise of a King
09. Siege of Paris
10. Time to Die
11. Inquisition
12. The Trial
Kesto 60:21 |
Saapasmaan mahtipontisimman metallibändin arvonimestä mm. Rhapsodyn kanssa miekat kalisten taisteleva Thy Majestie on julkaissut uuden albumillisen sinfoniantäytteistä taistelumetalliaan. Jo edellisillä julkaisuillaan orkesteri rymisteli musiikkigenrensä ykkösketjuun, eikä uutukaista tarkistellessa ainakaan hälyyttävää tasonlaskua ole havaittavissa.
Thy Majestien musisoinnin tekee tunnistettavaksi elokuvamainen äänimaisema, joka on aikaansaatu paljon esillä olevilla kuoro -ja sinfoniaosuuksilla. Tuotos pärähtää käyntiin introlla joka voisi suoraan olla ritariaikaisen taisteluelokuvan soundtrackilta. Myös itse biisit jatkavat elokuvamaista kerrontaa, sillä muutaman biisin väliin on sijoitettu pienimuotoisia sinfonisia välisoittoja, joissa sotarummut kumisevat ja mahtipontisuus on valloillaan. Näillä osuuksilla luodaan nerokkaasti pohjajännitystä seuraavien biisien tunnelmille. Koko tuotoksen ajan Thy Majestie onnistuu soimaan monipuolisesti, sillä kuoroja ja orkestraaleja on onnistuttu hyödyntämään harkiten, sävellyksien punaiset langat pysyvät vahvasti säveltäjien hyppysissä, eikä homma karkaa kuin muutamassa kohdin ylisuurelliseksi mässäilyksi. Biisimateriaali on kauttaaltaan tasapainoista, yhtään varsinaista täytebiisiä tuotokselle ei ole eksynyt, sillä moitteita kerää vain muutaman biisin ylipitkät kestot. Hetkittäin biisien tunnelmat jäävät polkemaan paikoilleen sillä seurauksella, että materiaalin kiinnostavuus laskee huomattavasti.
Vokalisti Giulio Di Gregorio onnistuu hyvin vaativassa hommassaan tulkita näinkin mahtipontisia biisejä, vokalistilta löytyy siinä määrin monipuolisuutta ja särmää äänestä, ettei teatraalinen äänimaisemakaan onnistu hautaamaan laulajaa alleen. Ainostaan mahtipontista mässäilyä materiaali ei ole, vaan hetkittäin musiikissa palataan perusasioiden pariin, jolloin materiaali kuulostaa seesteisemmillään perinteiseltä powermetallilta joka on saanut kavereikseen progressiivisia sävelkulkuja. Laulajan ohella rumpali Claudio Diprima on bändin ehdoton valopilkku, miehen soitannossa on kuultavissa yllätyksellisyyttä, sillä rumpali innostuu hetkittäin kikkailemaan oikein urakalla, suorat tuplabasarikompitkin saattavat miehen käsittelyssä saada vastapainoksi täysin puuntakaa tulevia kompinkääntöjä ja iskujen puolituksia.
Jeanne D'Arc on looginen jatkumo bändin uralle, mutta nyt homma on viety jo niin pitkälle teatraalisella kentällä, ettei paljoakaan suureellisempiin mittasuhteisiin taida olla yksinkertaisesti resursseja. Mahtipontisesta powermetallista pitäville Jeanne D'Arc on hyvä hankinta. Thy Majestie on pitkästä aikaan minuun korvaani sellainen bändi, jolla on ollut oikeasti jotain uutta tuotavaa muuten lähes paikoillaan polkevaan power-genreen.
25.11.2005, Olli Rinnekangas |
|
