|
01. The Dagger
02. The Enemy
03. Annihilation By The Hands Of God
04. In The Fire
05. The End
06. Tired 'n Lonely
07. Independent (voice Of The Voiceless)
08. Dawn Of A Golden Age
09. The Rich Man
10. No Way Out
11. Baptized In The Redemption
12. Roads
13. Blood & Flames
14. Constitution Down
15. I Don't Wanna Be (a Superhero)
16. Army Of The Sun
17. No Mas Control
18. Enemy Of The State
+ Bonus-DVD
kesto: CD: 77:03, DVD: n. 60 min |
Tässäpä levykokonaisuus, jonka kuuntelu ("kuluttaminen") on äärimmäisen helppoa, kun taas analysointi on hyvinkin haastavaa. Suurin osa lukijoista on varmaankin selvillä Roadrunner-levy-yhtiön 25-vuotista taivalta juhlistavan juhlakalun koostumuksesta, mutta sanottakoon lyhyenä kertauksena kaikille kuitenkin seuraavaa. Lätyllä on neljä sävellyksistä päävastuussa olevaa kapteenia; Triviumin Matt Heafy, Slipknotin Joey Jordison, Machine Headin Robb Flynn sekä entinen Fear Factory -kitaristi Dino Cazares. Kukin herra on säveltänyt neljä tai viisi biisiä (joiden lisäksi levyllä on yksi Type O Negativen Josh Silverin tekemä veisu) ja nauhoittanut ne valitsemillaan kokoonpanoilla. Näin saadaan kasaan massiivinen 18 biisin ja tunnin mittaisen DVD:n kattaus, joka esittelee 55 entistä ja nykyistä Roadrunner-muusikkoa 42:sta eri bändistä. Eli otetaan kulaus kuohuvaa pohjanmaan kautta tälle yhdelle kautta aikojen merkittävimmälle metallilafkalle ja ryhdytään availemaan synttäripaketin sisältöä.
Alkuun on todettava, että moinen kollaboraatio sai meikäläisessä ajatuksen tasolla aikaan lähinnä miinusmerkkisiä reaktioita, mutta levyn avaava Robb Flynn -pala The Dagger täräyttää tajuntaan kyllä ihan positiivisen latauksen. Kyseisessä biisissä osaamistaan esittelevät muun muassa Killswitch Engage -vokalisti Howard Jones sekä maukkaan soolon taituroiva Annihilatorin Jeff Waters. Itse kappale makaa turvallisesti juuri vanhemman Machine Headin painokkaassa metallisoinnissa. Seuraavan Flynnin tahdittaman rallin, Independentin, tulkitsee puolestaan Max Cavalera - Jeff Watersin hoitaessa jälleen sooloilut. Biisin tunnistaa jälleen Flynnin tekemäksi, joskin loppupään kitaraharmoniat tuovat mieleen Metallican And Justice For All -albumin. Kautta levyn neljä kapteenia tuntuvatkin käyttävän projektia myös välineenä omien vaikuttajiensa tributoimiseen, mikä on tietenkin vain yksi The All-Star Sessionsin sukupolvet yhdistävistä aspekteista. Kaikesta huolimatta, The Rich Man on Slipknotin Corey Taylorin tähdittämä aavistuksen verran hypnoottinen ja epätoivoinen, kenties nu-metallinenkin kappale. Army Of The Sun on Flynnin biiseistä melodisin, ja suuri kiitos kuuluu myös mainiolle vokalistille, Vision of Disorderista tutulle Tim Williamsille. Ikävä kyllä pyrstöänsä laahaavan biisin riffit ovat jokseenkin tehottomia. Yhtä kaikki, Flynnin valinta yhdeksi neljästä kapteenista on tämänkin levyn esitysten pohjalta perusteltua.
Seuraava kapitaano onkin Dino Cazares. Miehen biisit ovat helvetin meneviä ja miehitykseltään perusteltuja. The Enemyssä turpaansa aukoo Chimairan Mark Hunter; soolovastuun saa puolestaan Sepulturan Andreas Kisser, joka myös koristelee mainion, joskin hieman geneerisen rallin akustisella introlla ja outrolla. Heti ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen levyn hittibiisiksi osoittautui Cazaresin säveltämä melodinen viitosraita The End, jossa vierailevat mm. kapteeni-Heafy sekä Front Line Assemblyn Rhys Fulber. Biisi sisältää myös levyn ainoan varsinaisen naisvierailijan, nimittäin Coal Chamber -basisti Nadja Peulenin. Seuraavaksi revitellään Cazares-merkkisesti Kisserin wahwah-sooloisilla mausteilla kuorrutetun Baptized In The Redemptionin parissa. Samainen Sepultura-seppo soittelee myös Cazaresin heikoimmaksi taipuvassa No Mas Control -kappaleessa, jossa ääntelee Ill Niñon Cristian Machado. Ja pitäähän sitä tähänkin rallatukseen vähän espanjoolia hyräillä. Jos Cazaresin tasaisen tykit sävellykset eivät varsinaisesti yllätäkään ketään, ne ovat kauttaaltaan hyvin laadukkaita, ajoittain Fear Factory -henkisiä vetoja.
Yksi tämän levyn etukäteen mielenkiintoisimmista väliaikaiskokoonpanoista oli Joey Jordisonin kolmosraidalle keksimä deathmetal-tähdistö. Vai mitä sanotte nimistä kuten Glen Benton (Deicide, laulu), Rob Barrett (Malevolent Creation, kitara), James Murphy (mm. Death ja Obituary, soolokitara) ja Steve DiGiorgio (mm. Sadus ja Death, basso)? Itse biisi ei tietenkään ole osiensa summaa suurempi tapaus; itse asiassa se kallistuu paria kuumaa riffiä ja rumpusuoritusta lukuun ottamatta jopa epäkiinnostavaksi. Jordisonin Tired 'n Lonely on mielestäni täysin turhaa letkeilyrockia, eikä sitä pelasta sen paremmin Life of Agony -laulaja Keith Caputo kuin kukaan muukaan. No Way Out törmäilee musiikillisesti, joskaan ei laadullisesti, jossain Musen ja Foo Fightersin välimaastossa. Jordison venyttää levyn kaavaa reilusti epämetallisemmaksi, eikä se sinällään ole huono asia, sillä Flynn ja Cazares etunenässä hoitavat kyllä sen metallisemman jurnutuksen. Jordison esittelee tosin toisenkin täysverisen metallibiisin, Constitution Downin, joka on tehty hyvin pitkälti samalla taustamiehityksellä Annihilation By The Hands Of Godin kanssa, tosin Andy LaRocquella (mm. King Diamond, soolokitara) lisättynä. Raita edustaa hieman perinteisempää, jykevää heavy metalia, josta itselleni tulee mieleen Mercyful Fate, pienellä thrash-kierteellä varustettuna. Levyn viimeinen ja Jordisonin viides kappale on paitsi Type O Negativen Peter Steelen ja Josh Silverin tyylittelyä, myös osoitus Jordisonin tyylitajuisesta ja monipuolisesta rummuttelusta. Näiden lisäksi 36 Crazyfists -kitaristi Steve Holt pistää tässä biisissä parastaan, unohtamatta Dave Pybusin (mm. Cradle of Filth) perusvarman tyylikästä bassottelua. Kaiken Jordisonille kohdistamani kritiikin vastapainoksi Enemy Of The State on ehdottomasti yksi levyn parhaista biiseistä. Slipknotin merkitys vuosituhannen vaihteen molemmin puolin on ollut Roadrunnerille niin merkittävä, että myös Jordisonin valinta yhdeksi johtotähdeksi oli hyvä ratkaisu.
Ennakkoon eniten arveluja aiheuttikin Triviumin Matt Heafyn valinta kapteeniksi; olkoonkin, että hänen tilalleen oli ensin kaavailtu Max Cavaleraa, joka Soulfly-kiireisiin vedoten joutui kuitenkin vetäytymään projektista. 19-kesäinen Heafy on kieltämättä metalligenren kovimpia nousutähtiä, ainakin jossain päin maailmaa, eivätkä miehen esitykset The All-Star Sessionsilla jätä tämän taitoja kyseenalaisiksi. Vielä kun äijän biisit osoittavat huomattavaa monipuolisuutta, ei tätä nuorukaista voi kuin kumartaa. Etenkin itse King Diamondin vokalisoima In the Fire unohtaa viimeaikaiset metallisuuntaukset lähes tyystin taaten kenties maailman tunnistettavimmalle metallivokalistille loistavan pohjan kirkua loitsujaan. Juurikaan heikompi esitys ei ole myöskään Dawn Of A Golden Age, jossa brittipiru Dani Filth kiljahtelee kitarisansa pihalle; Suffocationin ex-rumpali Mike Smith, 3 Inches of Blood -kitaristi Justin Hagberg ja bassolegenda Sean Malone (mm. Cynic) tahdittavat. Kahdessa edellä mainitussa biisissä Heafy osoittaa mitä loistavinta tyylitajua ja muuntautumiskykyä, ja tulee siinä samalla heittäneeksi itsensä biisintekijänä samalle tasolle kolmen muun kapteenin kanssa - jopa ohi joistain heistä. Blood & Flames on kokoonpanoltaan kiusallisen arvattava, mukana kun on niin Killswitch Engagen basisti Mike D'Antonio kuin entinen vokalisti Jesse Leachkin, mutta tätä uutta metallipolvea tasapainottaa, kenties rajoittaakin hyvällä tavalla, Type O Negativen rumpali Johnny Kelly. Lopputuloksena on mainiosti groovaava ja välillä verkkaiseen laukkaan yltyvä, raskas rock-kappale, yksi levyn tasapainoisimmista ja "aidoimmista" sävellyksistä. I Don't Wanna Be (a Superhero) on puolestaan jonkinasteinen ohilaukaus tältä nuorelta tähdenalulta, siitäkin huolimatta, että biisin idea näyttäisi nimenomaan olevan Misfitsistä tutun Michale Gravesin naukuvan laulun ja jokseenkin aivottoman jenkkiläisen college-punkin esitteleminen. Onneksemme tuota ei tarvitse paria minuuttia kauempaa kuunnella, ja samassa ajassa kappaleen on myös unohtanut, tai ainakin sulkenut muististaan. Ennakkoluuloilla saa kuitenkin jälleen kerran heittää vaikka sitä samaa vanhaa vesilintua, sillä Matt Heafyn suoritus on levyn laadukkainta ja monipuolisinta antia.
Väkisin jonkinlaiseksi väliinputoajaksi jäävä, Type O Negativen kosketintaiteilijan, Josh Silverin säveltämä Roads on itselleni kuitenkin levyn olennaisimpia biiseistä, tosin lähinnä Opeth-jumala Mikael Åkerfeldtin vuoksi. Ilman rumpuja eteenpäin leijaileva kappale ei vedä melodiansa saati tunnelmansa puolesta vertoja Opethin ralleille, mutta on kaikin puolin ihan mielyttävä tuttavuus. Samaa voi todellakin sanoa myös tunnin mittaisesta DVD-dokumentista, jossa vieraillaan kaikkien neljän pääpirun studiosessioissa. Vaikka meininki meneekin monin paikoin Roadrunnerin nuoleskeluksi, on dokkarissa myös musiikillisista lähtökohdista kiinnostavia juttuja. Jos haluat nähdä Mike Smithin tallentavan rumpuraitoja, Steve DiGiorgion sormeilevan bassoaan orgastisesti tai vaikka Jeff Watersin shreddaavan sooloja, tältä levyltä sattuisi löytymään juurikin sitä. Ja tietenkin kasapäin tuttuja metallikasvoja.
Tavallaan minun on kaikesta jaarittelusta huolimatta vaikea olla tästä levystä oikein mitään mieltä. Tietenkin tämä pieksee kaiken maailman juhlakokoelmat ja ties mitkä muut paskajulkaisut, sillä tähän projektiin on selkeästi panostettu myös Roadrunnerin suunnalta. Suurimman kysymysmerkin pistäisinkin biisien suhteellisen laadukkuuden ja tarkoitushakuisuuden perään. Tuhlaisiko Robb Flynn parasta pöytälaatikkobiisiään tällaiseen projektiin? Onko hyvä, että Dino Cazaresin kappaleet ovat juuri sellaisia kuin miehen on aina odotettukin tekevän? Pitäisikö Joey Jordisonin jatkossa jättää biisinkirjoitus muille ja keskittyä rumpujen päristelyyn? Ja mitä vittua se yksi 19-vuotias sälli tekee legendaarisen levy-yhtiön 25-vuotisjulkaisulla?
Tietenkään ei ole kysymystäkään siitä, olisiko levyn tärkein myyntivaltti itse musiikki vai nimekkäät artistit, mutta minun puolestani 25 vuotta pystyssä pysynyt, vieläpä äärimmäisen menestyksekäs metallilafka saa juhlistaa merkkihetkeään ihan millä tavalla haluaa. The All-Star Sessions sisältää paljon mielenkiintoista, ja vielä enemmän laadukasta musiikkia, joten senkin puolesta julkaisu on oikeutettu ja tekee kunniaa mille tahansa lafkalle. Lyhyestä virsi kaunis.
10.11.2005, Antti Korpinen |
|
