|
CD1:
01. The King for A 1000 Years
02. The Invisible Man
03. Born on Judgment Day
04. Pleasure Drone
05. Mrs. God
06. Silent Rain
(kesto: 38:56)
CD2:
01. Occasion Avenue
02. Light The Universe
03. Do You Know What You're Fighting For
04. Come Alive
05. The Shade In The Shadows
06. Get It Up
07. My Life For One More Day
(kesto: 38:45) |
Ohhoh, että Keeper Of The Seven Keys kolmonen on tämän bändin tavoitteena? Siis juurikin se sama levy, jonka maailman lähes jokainen power metal -bändi on yrittänyt väkertää kuluneen viidentoista vuoden aikana? Tällä kertaa tilanne on onneksi hieman epätyypillinen: klassikkoalbumien jatko-osaa ei päädy yrittämään ihan mikä tahansa b-luokan fabiotäytteinen italopowerbändi, vaan ihka aito joskaan ei alkuperäinen Helloween! Vaikka Helloween on Helloween, silti on helppo pelätä bändin haukanneen aivan pelottavan suuren palan taikakurpitsapiirakkaa, kokonaisen uuden genren poikineet Keeper Of The Seven Keys -teemalevyt eivät ansaitse jatko-osakseen yhtään sen vähempää kuin täydellisen power metal -levyn. Kansikuvassa ainakin on onnistuttu, siinä on sovitettu molempien Keepereiden kansikuvat sulavasti yhteen.
Ykköskiekko käynnistyy kovin Blind Guardian -henkisellä puheintrolla ja akustisella osiolla, mutta pian jyrähtää ja Andi Deris päästää levyn ensimmäisen liki Kiske-henkisen kiljaisunsa, jollaiseen kappale myös loppuu. The King For A 1000 Years osoittaa Helloweenin uudistuneen - tai melkeinpä palanneen ajassa takaisin 80-luvun loppuun: kyseessä on ensimmäinen yli kymmenminuuttinen Helloween-biisi sitten kakkoskiipperin päätösraidan Keeper Of The Seven Keysin (1988). Mukana on myös hieman folkahtavaa kitarointia, modernia sekakuoroa ja muitakin pieniä uudistuksia sekä ihanan wanhahtavia pikkujippoja kuten bassoliidintynkää tai tutun kuuloisia kosketinsoundeja - aivan kuin nämä olisi kuullut ennenkin, vaikkapa Eagle Fly Freen soidessa. Ehkä albumin suuruudenhullu nimi ei olekaan liioittelua?
Heti tämän jälkeen alkaakin pienoinen alamäki. The Invisible Man ei kuulosta lainkaan klassiselta Keeper-kappaleelta, sillä raskas kitarariffi näyttelee suurempaa osaa kuin enkelmäinen laulumelodia mikä muodostui alkuperäisten Keepereiden tavaramerkiksi. Modernia Helloweeniahan tämä on, loistavaa kertosäemelodiaa lukuunottamatta. Harmi vaan, että kertosäe muistuttaa hieman sekä edellislevyn Hell Was Made In Heaven -kipaletta että - lähinnä lyriikoidensa puolesta - Keepereiden jälkeen Helloweenin jättäneen Kai Hansenin nykypoppoon Gamma Rayn kappaletta Gardens Of The Sinner. Vaikka melodiat maistuvat, ne eivät ole mitenkään omintakeisia tai mullistavia. Born On A Judgement Day tosin yllättää positiivisesti Helloweenin mittakaavassa aggressiivisella kitaroinnillaan säilyttäen silti leppoisan mielikuvan kautta koko kappaleen.
Levyltä etukäteismaistiaisina tarjottu Mrs. God onnistui ärsyttämään jo sinkkuna aivan tolkuttomasti. Kyseinen hirveä renkutus suorastaan hyökkää korvien kimppuun heti Pleasude Domen perästä terävä-äänisellä kitaramelodiallaan, ja ennen kuin biisi ehditään kunnolla edes käynnistää, ryhdytäänkin jo biisin nimeä hokevaan kertosäkeeseen. Yhh. Maltti olisi ollut valttia tässäkin biisissä, toisenlaisella sovituksella siitä olisi voinut saada enemmän irti. Etenkin tästä ärsyttävyydestä olisi päästy pois tarjoamalla korville jotain - melkein mitä tahansa! - muutakin kuin pelkkää kertosäkeistöä, se kun hyökkää kimppuun toistuvasti. Onneksi kappale on ohi alle kolmessa minuutissa, sillä pop-muottiin pakotettuna Mrs. God onnistuu vain rasittamaan. Tällaisen toteutuksen päästäminen levylle on ollut pakko olla aivan tarkoituksellinen ratkaisu, näin keskeneräiseltä kuulostavaa kappaletta tuskin muuten päästettäisiin ihmisten ilmoille.
Seuraavaksi ilmoille kajahtaakin jo levyn viimeinen kappale, Eagle Fly Freetä mukailevalla kitarariffillä alkava Silent Rain joka tippuu lopulta geneerisen nyky-Helloween-biisiautomaatin tasolle. Alle 40-minuuttinen kiekko saa hieman ihmettelemään, sillä tarjolla on toistaiseksi ollut vain nyky-Helloweeniä ilman sen kummempia metkuja - eli kaikkea muuta paitsi sitä, mistä Keeperit aikoinaan tulivat tutuiksi. "Ihan jees" ei riitä, ei tällä tavalla nimetylle levylle.
Paketin toinen levy alkaa hauskalla radioefektoidulla läpileikkauksella aiemmista Keepereistä ja jatkuu Helloweenille vieraalla progehtavalla kappalerakenteella. Ykköslevyllä satunnaisesti kuultu kuoro on tässä kappaleessa suuremmassa osassa, eikä Deriskään malta olla yrittämättä Kisken korkeuksiin. Välisoitonomaiset puhesamplet ja tummasävyiset puhelaulukohdat tuovat mukavasti lisäsävyjä. Seuraavat kappaleet sitten humahtavatkin ohi korvien kuin paraskin taustamusiikki - mukavia kertosäemelodioita, kovasti nykyiseltä Helloweenilta kuulostavia biisejä, mutta ei mitään joka herättäisi mielenkiinnon tai tekisi vaikutuksen. Toki välillä kokeillaan The Dark Ride -levystä muistuttavaa raskaampaa kitarointia, välillä efektoidaan äänimaailmaa, välillä Deris ulvaisee kokeellisesti, mutta kaikesta häsläyksestä huolimatta mitään ei saada aikaiseksi.
Kakkoslevyn loppupuolelta eteen pölähtävä Get It Up sen sijaan onnistuu kuulostaamaan liki niin kovasti klassikko-Keepereiltä, että tippa melkein vierähtää silmäkulmaan. Hyväntuulista, melodista ja letkeästi etenevää kurpitsointimusiikkia, josta väkisinkin tulee mieleen Edguyn hulvattomimmat reippailut - sekä tietenkin Rise And Fall sekä Dr. Stein kumppaneineen. Eikä se makea vielä tähän lopu, tuplan viimeistelevä My Life For One More Day nakuttaa tärykalvoille melkeinpä samanlaista hilpeää happy-happy-Helloweenia mitä bändi kulta-aikoinaan takoi. Ikävä kyllä koko albumi ei ole täynnä tätä samaa, vaikka selvästikin sävellyskynästä löytyy potkua myös tällaiseen ilotulitukseen.
Ilman suuruudenhulluuttakin tämä tuplalevy olisi mahtunut helposti yhdelle CD:lle, heikompia kappaleita ja karsimalla sekä fiksummin sovittamalla levystä olisi saanut vajaan tunnin mittaisen jopa loistavan kokonaisuuden. Toisaalta ne heikommat hetket ja keskivertobiisit helposti hukkuvat parempien biisien joukkoon. Moderniksi Helloweeniksi levy on todella hyvä, mutta ilman klassisen nimen velvoittamia klassikkobiisejä kuten Eagle Fly Free, Dr. Stein, I Want Out, Future World jne. tästä ei ole Keeperiksi. Kappaleet yksinkertaisesti kuulostavat albumin nimeen verrattuna vääriltä, eivät raskas riffittely ja sävellysten keskittyminen vain laulumelodioihin voi yksinkertaisesti muodostaa klassikko-Keeperiä. Jos tarkkoja ollaan, eiköhän pian löydy joku sopiva EU-direktiivi joka kieltää tämänkin albumin - jos Voimariinia ei saa myydä "voi"-sanan sisältävällä nimellä, eiköhän samainen direktiivi kiellä myös Keeperittömän levyn myymisen Keeperinä.
Helloweenin lomaillessa seitsenavaimisen haltijan toimista moni muu artisti on jo ehtinyt uudistaa voimametalligenreä omilla innovaatioillaan: Rhapsody toi mukaan massiivisen orkesterin ja järkälemäiset kuorolaulut, DragonForce loihti power metallista entistäkin nopeampaa ja aggressiivisempaa nostamalla tempoa ja ujuttamalla blastbeatin kehiin, Stratovarius oli ensimmäisten joukossa hyödyntämässä koskettimia muuallakin kuin taustamattoina, tämän jälkeen useampikin bändi on ehtinyt lisätä mukaan myös örinävokaalit... ja Helloween se vaan olla möllöttää paikallaan, yrittäen tehdä sen, mitä liiankin moni on jo turhaan yrittänyt, Keeper kolmosen. Ikävä kyllä tästä merkkipaalusta jäädään kauas, vaadittava nuoruuden into, genrelle uudenlaiset ratkaisut ja klassikkobiisit puuttuvat tyystin levyltä. Toivottavasti Helloween nyt jättää Keeper-nimen rauhaan ikiajoiksi saatuaan pakkomielteensä toteutettua - eikä ensi vuonna tarvitse kuunnella Keeper Of The Seven Keys -saagan "neljättä" osaa.
Arvosana? Niin, hyvä kysymys, sillä levyn voi arvoida vähintäänkin kolmella eri tavalla. Keeper Of The Seven Keys -levynä tämä ansaitsisi noin 3½: ei klassikoita, ei jumalaisen Kisken laulua, ei Hansenin tapposävellyksiä saati sitten mitään mullistavia uutuuksia koko genreen. Derisin aikaisiin Helloween-levyihin verrattuna Legacy nouseekin sitten väkevästi kärkeen, vaikka levyn pituus aiheuttaakin ongelmia. Monta hyvää hetkeä ja pari tappobiisiäkin levyltä löytyy, mikä ettei tämä lähentele - biisejä tiivistämällä ja sovituksia viilamalla - parasta mitä nykyinen Helloween voi koskaan tarjota, sillä "vain" puolet levystä kuulostaa siltä geneeriseltä Helloweeniltä jota bändi säveltää vaikka unissaan, toinen puolisko sentään tarjoaa jotain makiaakin. Yhdeksikkö tästä. Mutta mikä tärkeintä, kun levyä vertaa kaikkiin muihin näinä aikoina julkaistuihin saman genren levyihin, etenkin tätä heikompaa ja - mikä pahinta - "ihan jees" -tasoista materiaalia on päässyt levylle turhankin paljon, ei levy ansaitse kiitettävää arvosanaa. Paljon hyviä melodioita tuputetaan etenkin laulupuolella, mutta sen syvemmälle sävellyskynä ei ole uponnut. Parempiakin biisejä ja jopa levyjä löytyy tästäkin genrestä ilman että kantta olisi koristeltu kurpitsankuvalla.
PS. Jos hypoteettinen Keeper Of The Seven Keys part 3 saa kuolan valumaan, suosittelen vaikkapa Heavenlyn Coming From The Sky -levyä, joka kuulostaa taatusti enemmän antiikkikurpitsalta aina Heavenlyn nuorelta Kiskeltä kuulostavaa laulajaa myöten.
09.11.2005, Ossi Jääskeläinen |
|
