Gorefestin kakkoslevy, False, on monien kirjoissa yhtyeen kirkkain death metal –teos. Ja kyllähän levyltä välittyy sellainen puhdas, hallitun tekemisen maku. Enää ei räpelletä, ja kappaleet ovat huomattavasti hiotumpia kokonaisuuksia kuin debyytillä.

Musiikilliselta kannalta Gorefestin musiikillinen visio on jossain Obituaryn ja Entombedin välimaastossa. Kyseessä on siis edelleen vanhan koulukunnan pesun kestävä death metal, jossa on aikalaisekseen mukana yllättävänkin paljon melodiaa. Vokalisti Jan-Chris de Koeijerin örinä on vakuuttavan matalalentoista, uuden rumpali Ed Warbyn soitanta on kellontarkkaa, ja kappaleisiin on saatu tiettyä jämeryyttä. Biisit eivät kuulosta vain toistensa hiilikopioilta, vaan levyltä löytyy oikeasti paljon ideoita.

False on myös saanut remasteroinnin ansiosta runsaasti kirkkautta allensa. Soundit ovat todella terävät, ja onkin vaikea uskoa että levy on nauhoitettu vuonna 1992. Nykypäivänä kuulee vielä paljon rupisempia soundeja erilaisten dödisbändien levyillä.

Falsen bonuksiksi on päätynyt yhtyeen Promo 92 –paketti, johon on kerätty demoversiot levyn neljästä biisistä. Nämä ovat laadultaan juuri sitä neliraita-tasoa, ja tarjoavat kicksejä taas vain kovimmille Gorefest –faneille. Toisena bonuksena on vuoden 1991 EP Live Misery, joka esittelee kolmen biisin verran Gorefestin raakaa livesoundia. Taltioinnit ovat tuhnuisia, mutta silti varsin energisiä.

False on Gorefestin eniten kiitosta saanut death metal –levy, eikä syyttä. Yhtyeen soittamassa old school –dödiksessä ei ole löysiä mukana, vaan homma toimii kuin tauti. Mikäli Eurooppalaisesta vanhan koulun kuolonmetallista kootaan jonkinlainen ”Best Of” –lista, kuuluu False ehdottomasti sinne. Levyn kaikki yhdeksän biisiä kantavat itensänsä kunnialla, ja tästä voisi monet nykybänditkin ottaa mallia.

Vuoden 1994 Erase ei taas ollut aivan sitä, mitä Gorefestin fanit odottivat. Puhtaasti tekniseltä aspektilta Erase-levyn soundit ovat vähintäänkin tunkkaiset, suorastaan munattomat, ja tätä ei edes remasterointi voi pelastaa. Kitarat tykyttävät jotenkin vailla minkäänlaista tarttumapintaa lävitse koko levyn.

Musiikillisesti Erase, vaikka olikin yhtyeen parhaiten myynyt levy, liukui jo hieman sivuun perinteisestä kuolonmetallista. Toki elementit ja yhtyeen musiikillinen pohja ovat edelleen samat, mutta kappaleista ei löydy enää samanlaista paloa kuin Falsella. Lisäksi kitarointi ottaa ajoittain huomattavasti rokkaavamman muodon, joka nyt ei sinänsä ole huono asia, mutta Falsen kaltaisen mestariteoksen jälkeen tuntuu siltä, kuin yhtyeeltä ei oikein saisi rahoilleen vastinetta. Lisäksi Erase kärsii pakkopullaisuudesta levyn loppua kohden, koska materiaali ei kanna aivan yhtä hulppeasti kuin aikaisemmin.

Erasen mukaan on tuupattu mukaan muutama mielenkiintoinen bonusrykäisy. Vuoden 1994 Fear –EP sisältää hienon luennan dödisklassikko Horrors in a retarded mind –viisusta sekä aikaisemmin julkaisemattoman Raven –kappaleen. Tämän jälkeen päästään kiinni varsinaiseen herkkupalaan. Itselleni nousi nimittäin koko Erase –levyn kohokohdaksi Gorefestin versio saksalaisen Kraftwerk –orkesterin klassikkobiisistä Autobahn. Kukapa olisi uskonut, että seitsemänkymmentäluvun elektro taipuu näin hyvin death metalliksi! Versio on suorastaan briljantti! Levyn päättää suuren orkesterin säestyksellä vedetty Goddess In Black, joka kieltämättä toimii loppua kohden erittäin mallikkaasti.

False-Erase –tuplapaketin ehdottomasti vahvin puoli on vuoden 1992 False, jonka voisi laskea jonkinasteiseksi death metallin klassikoksi. Ja ei tuo Erase ole mikään järin huono ekstrakaan tässä paketissa. Tämä kokonaisuus osoittaa hyvin, miten Gorfestin liukuminen deathista rockiin käynnistyi.