|
01. Ghost of Perdition
02. The Baying of the Hounds
03. Beneath the Mire
04. Atonement
05. Reverie/Harlequin Forest
06. Hours of Wealth
07. The Grand Conjuration
08. Isolation Years |
On loppupeleissä aivan sama, mistä mediasta luet arvion Opethin kahdeksannesta levystä, Ghost Reveries. Jokainen media ylistää tämän kiekon maasta taivaaseen. Imperiumi ei tee poikkeusta tässä asiassa. Puhutaan jopa siitä levystä, josta yhtye tultaisiin parhaiten muistamaan vuosikymmenienkin päästä. Ja näin saattaa hyvinkin olla.
Ghost Reveries summaa nätisti yhteen Opethin viimeisimmät vuodet. Tuntuu miltei siltä, että levy on keskiarvo vuoden 2002 Deliverance-levyn ehkä välillä hieman turhankin rujosta death metal –progeilusta sekä vuoden 2003 rauhallisesta Damnation –levystä. Heitetään yhtälöön vielä vahvana kertoimena annos kuusi- sekä seitsemänkymmentäluvun progeilua, jolloin yhtälön ratkaisuksi kertyy Ghost Reveries. Ja mitään jakojäännöstä ei tästä yhtälöstä jää.
Levyn avaava Ghost of Perdition viestittää yhtyeen olevan edelleen niillä tutuilla, mustilla vesillä, joista se on aikaisemminkin tullut jo hyvin tunnetuksi. Kymmenminuuttisen eeppoksen elementit ovat samaa tuttua Opethia, mutta silti eroavaisuuksia edellisiin kertoihin löytyy. Niistä ehdottomasti kuuluvimpana on heti korviin pistävät Per Wibergin kosketinosiot. Vanhalle koulukunnalle uskolliset Hammond-soundit sopivat Opethin musiikkiin välittömästi niin hyvin, että ihmetyttää miksei bändi niitä ole aikaisemmin ottanut mukaan ohjelmistoonsa. Levyn seuraavana kappaleena rullaavan Baying of the Houndsin kosketinosuudet nostattavat tuttuun tapaan ihon jälleen kerran kananlihalle Åkerfeldtin puhtaiden laulujen hiipiessä haamun lailla. Toinen selvästi havaittava parannus aikaisempiin levyihin nähden on juuri Åkerfeldtin laulu, joka saavuttaa puhtaudessaan uusia tasoja aikaisempiin levyihin nähden.
Opeth on muuttunut, mutta periaatteessa ei kuitenkaan. Yhtyeen kaikki tavaramerkit ovat hyvin edustettuina Ghost Reveries –levyllä, mutta päästäessä kappaleisiin Atonement sekä Hours of Wealth käy selväksi myös se, että Åkerfeldt nostaa nykyään vaikutteensa aina vain vahvemmin 70-luvulta kuin nykypäivästä. Tämä ei ole Opethin kohdalla millään tavoin negatiivista, sillä olisi vaikeata edes kuvitella yhtyeen plokkailevan käyttöönsä uusia kikkoja vaikkapa nykyisistä death metal –tuulista. On vain positiivista, että Opethin myötävaikutuksella saattaa myös metallisempi väestö tutustua sellaisiin suuruuksiin kuin Yes, King Crimson, Camel, Led Zeppelin ja vaikkapa The Beatles. Sillä juuri tuosta musiikillisesta perimästä Opeth on hamstrannut uudet, musiikilliset osansa.
Levyn soundeistakin pitää sanoa jotain arvioiden yhteydessä. Ne ovat aivan mahtavat. Opethin pojat ovat saaneet aivan yhtä hyvää jälkeä aikaiseksi kuin kolme aikaisempaa levyä tuottaneen Steve Wilsoninkin kanssa. Tiedä sitten olisiko Wilson luovana korvaparina halunnut karsia jotain yhtyeen musiikista, mutta hyvin se menee näinkin.
Ghost Reveries on hyvä levy. Mukaan ei ole taaskaan mahtunut yhtään täyteraitaa, ja levy toimii pituudestaan huolimatta kuin tauti alusta loppuun. Mutta niinhän ne useimmat Opethin levyt tekevät. Ajan ja entistä useamman kuuntelun myötä saattaa Ghost Reveries nousta jopa yhtyeen parhaimmaksi teokseksi. Pisteet kotiin hyvästä musiikista ja ennenkaikkea hienosta, musiikillisesta kasvusta.
01.10.2005, Niko Kaartinen |
|
