|
01. I See You Part 1
02. Regression
03. Freedom 2003
04. Smiling
05. Waiting - mp3
06. Bad Sensation
07. Dead But Alive
08. Afterlife
09. If you could
10. I See You Part 2 |
Vuonna 2003 Tanskassaperustettu SmaXone pitää kantavana ideanaan luoda musiikkia, joka on omaperäistä, ainutlaatuista ja persoonallista olematta kuitenkaan teennäistä. No tuosta viimeisestä en tiedä, mutta toimivaa se vähintäänkin on.
SmaXonen musiikkia voisi pitää sekoituksena Steve Vain sekä Devin Townsendin soolotuotannosta, ja lisänä on vielä pieni ripaus yhdeksänkymmentäluvun YES:ltä. Eli varsin mielenkiintoisen kuuloinen soppa on tarjolla. SmaXonen musisointi on tuoreen kuuloista, ja se onnistuu sekoittamaan popin ilmaisun metalliseen pohjaan miltei yhtä osuvasti kuin Devin Townsend. Ja tämä ei ole pieni vertaus itseltäni. Tästä on pitkälti kiittäminen yhtyeen kahta vokalistia. Claus Lillelund hoitaa puhtaat vokaalit uskomattoman tyylikkäästi, ja tasapainottamassa ”särövokaalien” puolella on Mnemicistäkin tuttu Michael Bøgballe. Ilmavat kosketintaustat sekä kirkkaana soivat kitarat yhdistettynä sopivan värikkääseen rumpalointiin luovat täydellisen pohjan herrojen vokalisoinnille.
Levy alkaa maalailevasti I See You Part 1 –kappaleella, jatkuen kuin Townsendin Ocean Machine levyltä varastetulla Regression –siivulla. Silti kyse ei ole suorasta kanadalaisneron kloonaamisesta, sillä yhtye heittää vielä ehkä aavistuksen enemmän pop-elementtejä omaan soppaansa. Tosin kyllä sitä osataan rutistellakin. Waiting –kappale tuo vahvasti mieleen Vulgar Display of Power –ajan Panteran, ehkäpä jopa parissa kohtaa turhankin hyvin. Afterlife-kappale taas kuulosti niin paljon joltain MTV-voimasoittobiisiltä, että olin pitkään varma kyseessä olevan Robbie Williams –versioinnin. Eli täysin originaali SmaXone ei ole, vaikka hyvin hommansa hoitaakin. Ja taas toisena keveänä ääripäänä voi mainita vaikkapa If I Could –kappaleen, joka taas on kuin viimeaikojen YES:iä kaikessa ilmavuudessaan.
Soundillisesti SmaXone saa risuja ja ruusuja. Muutamaan otteeseen levyn rummut kuulostavat turhankin konemaisilta. Yllättävää, sillä yhtyeessä on kannuttamassa myös Mnemicistä tuttu Brian Brylle Rasmussen, joka on enemmän kuin pätevä kaveri puuhaan. Soundipuoli muuten on reilassa, jo aiemmin kehutut kitarat ja kosketinosuudet luovat yhtyeen sointiin hienoa ilmavuutta sekä jämäkkyyttä. Soundit ovat sitä luokkaa, että kelpuuttaisin osan SmaXonen kappaleista vaikkapa jonkun komean scifi-leffan ääniraidalle.
Regression on miltei täysosuma, muttei aivan. Ensinnäkin levy on todella mukavaa kuunneltavaa, mutta välillä levyä kuunnellessa tulee mieleen Devin Townsendin soololevyt liian vahvasti. Huomaan pitäväni SmaXonesta osittain sen vuoksi, että yhtye osaa imitoida Townsendin maneereja erittäin taitavasti. Toisaalta, kyllä Regressionilta löytyy myös niitä omaperäisiäkin vetoja, mutta silti mieli hakee vertailukohtia niitä välittömästi löytämättä. Ehkäpä hyvä näin, sillä yhtye on onnistunut piilottamaan vaikutteensa niin, etteivät ne hypi silmille. Joten pienellä varauksella uskallan suositella Regressionia kaikille tunnelmallisen sekä popin kanssa flirttailevan metallin ystäville. Täysin originaalia ei yhtyeen musiikki ole, mutta se on todella taidokkaasti tehtyä.
08.09.2005, Niko Kaartinen |
|
