|
01. Threads
02. Parker's Eyes
03. Scarred
04. Sapphire
The Fullness of Time:
05. I - Rage
06. II - Despair
07. III - Release
08. IV - Transcendence
09. The Real Thing (bonus track)
Kesto: 57:30 |
Redemption on todellinen tyyppiesimerkki Massacren bändistä. Tämä jenkkiviisikko kun esittää keskiarvoista progressiivissävytteistä metallia, mitä Redemptionin tapauksessa maustetaan rässillä. Thrashimmat riffinpätkät kuulostavat jokseenkin väkipakolla tungetulta, mutta orkesterin kotisivuilta löytyvät vertauskohteet Fates Warningista Kansasin kautta Megadethiin tuntuvat suurin piirtein oikeansuuntaisilta. Massacre-formulan mukaisesti myöskään Redemption ei ikäväkseni onnistu esittämään mitään ennenkuulematonta tai edes poikkeuksellisen laadukasta.
Biisit ovat parhaimmillaan ja pahimmillaan kuin suoraan pehmoprogemetelin ohjekirjasta, minkä vuoksi levyn yleisilmapiiri on hieman kolkko. Vaikka kappaleet eivät valukaan yliteknisiksi, on levyn suurin murheenaihe tunnelman ja tunteen puute. Jopa Fates Warningista tuttu vokalisti Ray Alder vetää välillä sen luokan hälläväliä-tulkintaa, että pelottaa. Soitto on totta kai tiukkaa, mutta kaikki tietävät luullakseni sen fiiliksen, kun musiikki ei tuota lähellekään toivottua tunnetilaa kuuntelijalle. Yksittäisten riffien, melodioiden ja teemojen tasolla parhaat hetket löytyvät levyn kolmelta ensimmäiseltä raidalta. Reilun vartin kestävä Sapphire on kuitenkin pituisekseen vedoksi varsin onnistunut sävellys. Neljälle seuraavalle raidalla jaettu The Fullness of Time esittelee puolestaan bändin hyvinkin epätasapainoisena yritelmänä. Megadethia mallintava thrash-alku Rage-kappaleessa voi olla joko vaivaannuttava tai muuten vain tylsä. Jos Rage sisälsi "raivokasta" rässäilyä, on Despair arvatenkin reilusti rauhallisempi, ehkä epätoivoisempikin biisi. Release kuvastaa yhtä lailla hyvin sävellystä, jossa todella keskiarvoinen biisi yritetään pelastaa tyhjänpäiväisellä sooloilulla. Vai olisiko tämä ollutkin sitä "epätoivoa"? Onneksi tämä bändi tuntuu taitavan balladien tekemisen, joten Transcendence päättää The Fullness of Timen plusmerkkisissä tunnelmissa.
Joko Redemption ei todellakaan osaa tehdä rullaavaa progemetallibiisiä tai se ei vain vaivaudu esittämään koko osaamistaan toisella kokopitkällään. Niin epätodennäköiseltä kuin moinen outoilu kuulostaakin, en voi välttyä tältä tunteelta kuunnellessani vaikkapa Transcendencen taidokkaan rauhallisia riffejä tai hienoja lauluharmonioita. Totta puhuen, ja aikaisemmista kommenteistani huolimatta, laulaja Ray Alder taitaa lopulta pelastaa Redemptionin. Muutoin The Fullness of Timen kohtalona on jäädä joka suhteessa liiaksi keskiviivan tuntumaan.
02.09.2005, Antti Korpinen |
|
