|
01. The Giant
02. Descending Winters
03. Psychopath's Lair
04. Forgive Her
05. Fragile
06. Ghost Of Laura Palmer
07. Gloom, Beauty And Despair
08. The Ship
kesto: 65:59
|
Swallow The Sunin debyytti The Morning Never Came oli ilmestyessään yksi vuoden parhaita levyjä. Bändin surumielisillä melodioilla täytetty, verkkaisesti ja raskaasti etenevä levy oli yksinkertaisen tarttuva ja levyn suosion myötä odotukset nousivat jatkon suhteen korkealle. Kakkoslevy Ghosts Of Loss onkin todella tasokas paketti ja hieno jatke debyytille. Bändi ei kuitenkaan ole lähtenyt tekemään The Morning Never Came osa II:sta, vaan on hakenut uusia ideoita ja lähestymistapaa musiikkiinsa. Vaikka levyä edeltänyt single Forgive Her ei aivan lunastanut niitä odotuksia, niin kaikki tutun kuuloiset melodiakulut ja yleinen melankolisuus kuuluvat edelleen musiikissa. Ghosts Of Loss kuulostaa hieman erilaiselta, ollen kuitenkin juuri sellaista, mitä bändiltä voisi odottaakin.
Kuuluvin ero debyyttiin löytyy laulupuolesta, jossa örinän ja räkäisemmän ulosannin lisäksi on nyt myös puhdasta ja laulaja Mikko Kotamäki suoriutuu tehtävästään erittäin hyvin. Puhdas laulu vaatii paljon, eikä Kotamäen ääni kuulosta missään vaiheessa väkinäiseltä, vaikka jonkinlaista äänen rajallisuutta onkin kuultavissa. Kuitenkin suoritus on kaikin puolin hyvä. Kappaleet itsessään ovat edelleen pitkiä ja pääsääntöisesti hitaita. Pituudestaan ja verkkaisesta etenemisestään huolimatta ne eivät puuduta tai junnaa paikoillaan vaan jaksavat kantaa hyvin kestonsa.
Levyn aloittava lähes 12-minuuttinen The Giant on tarttuva eepos ja rakenteeltaan myös levyn monipuolisin. Seuraava Descending Winters on lähimpinä debyytin tyyliä ja kappale olisi hyvin voinut olla siellä seassa. Se ei kuitenkaan millään lailla riko tämän levyn yleiskuvaa. Sinkkuna julkaistu Forgive Her kuulostaa nyt kokonaisuudessa yhdeltä muiden joukosta, mutta ei sinkkustatuksestaan huolimatta edusta levyn parhaimmistoa. Fragile sen sijaan nousee yhdeksi levyn parhaaksi hetkeksi, samoin kuin levyn päättävä, vahvoilla melodioilla sävytetty The Ship, joka on kuin tehty levyn päättäjäksi. Vaikka muutamat kappaleet nousevatkin muiden ylitse, Ghosts Of Loss nojaa enemmänkin yksittäisten palojen sijaan kokonaistunnelmaan, jossa välillä hyvinkin hauraan musiikkiin ja vahvojen melodioiden vastapainoksi raskaat kitaravallit murskaavat herkän hetken. Levy toimii parhaiten yksinäisissä hetkissä eikä sitä oikein osaa kuvitella kuuntelevansa pirteässä auringonpaisteessa.
Vaikka levy ei oleellisesti eroa edeltäjästään, eikä se aivan nappisuorituskaan ole, on sen eduksi laskettava silti selvästi kasvanut musiikillinen kypsyys. Levy vaatii keskittymistä, sillä ensikuulemalta se ei avaudu. Moneen otteeseen viljelty klisee "kasvaa kuuntelukertojen myötä" pitää levyllä paikkansa ja jos taso on jatkossakin tällaista, Swallow the Sunilta on lupa odottaa vielä paljon.
9/10
Janne Rintala
Swallow The Sunin debyytti iski meikäläiseen kovaa. Niin kovaa että etukäteen olin hieman huolissani seuraavan tuotoksen suhteen, varsinkin kun Forgive Her... sinkku ei iskenytkään kuin miljoona Coltia. Vaan eipä hätää, täyspitkä täytti lupaukset jotka olin ehtinyt sille asettaa eikä bändi siis pettänyt tälläkään kertaa.
Kovan debyytin jälkeen on aika vaikea heittää peliin uutta levyllistä musiikkia, joka nousee vähintäänkin edeltäjänsä tasolle ja mielummin ylikin. Ghosts Of Loss yltää edeltäjänsä tasolle mainiosti, oleen tasalaatuista StS laatua alusta loppuun, mutta onnistuu paikoitellen kuulostamaan jopa kypsemmältä kokonaisuudelta verrattuna vanhempaan veljeensä. Musiikki on harrasta ja melankolista hidastelua, paikoitellen otetaan hieman vauhtia jotta tonnin leka kolahtaa taas kunnolla.
Henkilökohtaisesti kaipaan hieman lisää puhtaasti laulettuja osuuksia, mutta voi olla että levyn tasapaino keikahtaisi siten heleämmälle puolelle. Levyhän ei mikään kevyt keijukainen siis ole, edellisen levyen kauniit sävelkulut ovat enimmäkseen antaneet tietä tylymmälle soitannalle, vaikka hienoja kevyita osia vielä onkin mukana.
Soundit seurailevat edellisen levyn jäljissä, selkeää ja tummaa, komeita kitaraharmonioita sekä kosketinmattoja kuorrutettuna murhaavalla murinalla.
Ainoaksi miinukseksi nostaisin muuten äärimmäisen vahvalla levyllä sen lievä tasapaksuuden, joka johtunee juuri noista suvantokohtien puutteesta vaikka seassa onkin rauhallisempia veisuja kuten Fragile. Puute ei ole iso koska doomahtavan metallin pitääkin olla synkkää ja raskasta, joten ehkä kyseessä on enemmän selkeästi henkilökohtainen mieltymys kuin mikään muu.
Muutamaa euroa kalliimmalla hinnalla saa käsiinsä bonus DVD:llä varustetun version levystä, joka mielestäni edustaa juuri sellaista pakettia joka vastaa levystä maksettavaa hintaa.
9,5/10
Jukka Kolehmainen
15.08.2005, Janne Rintala / J. Kolehmainen |
|
