|
01. Nothing Remains
02. Save Ourselves
03. Inside The Horror
04. Salvation
05. Comatose
06. Left For Dead
07. Everything You Love
08. Bloodlust
09. Pray For All
10. Lazarus
|
Jenkkiläinen uuden aallon metalliryhmittymä Chimaira on seitsemän elinvuotensa ja kahden albuminsa luomin pohjin päässyt kasvamaan liki jättiläisen mittoihin. Osviittaa asiasta antanee, että bändi on kiertänyt maailmaa sellaisten nimien kuin Machine Headin, Fear Factoryn ja Slipknotin kanssa: nimekkäämpään seuraan ei kyseisessä genressä juuri voi päästä. Kolmannella, bändin nimeä kantavalla levyllä tällä edellämainittujen yhtyeiden manttelinperijäksi ennustetulla poppoolla on edessään näytön paikka.
Chimaira on napannut nimensä kreikkalaisen mytologian kolmipäiseltä, tulta syöksevältä pedolta. Nimi ei putoakaan kauas totuudesta, sillä Chimaira kunnostautuu nimenomaan vihan tunteiden ilmaisussa ja sylkee sanottavansa ilmoille tulen lailla. Aggressiiviseen riehuntaan kuitenkin kyllästyy nopeasti ja alkaa kaivata sille jonkinlaista vastapoolia, sillä mihin tahansa turtuu, jos sitä saa liian suurina annoksina. Enemmän toivoisi käytettävän ilmaisessakin jaossa olevan Nothing Remains-kappaleen kaltaisia ratkaisuja – biisin puolivälin jälkeen kajahtava deathmetallinen kebabmelodia toimii runttauksen välissä kuin isku haaruksiin.
Spider Studiosilla taiotuille soundeille on tällä kertaa annettava oikein erityismaininta, sillä ne istuvat Chimairan profiiliin täydellisesti. Kaikki soittimet, laulua unohtamatta, soljuvat toisiaan täydentävässä symbioosissa. Kitarat kuulostavat mukavan rapeilta ja rummut äärimmäisen tiukilta.
Vaikka soundimaailma onkin kohdallaan ja toistuvien kuuntelukertojen tuloksena levystä alkaa saada vähitellen enemmän ja enemmän irti, jotain jää aina puuttumaan. Biisit eivät etene mihinkään, eikä odotettua kliimaksia koskaan tule. Täysin jähmettyneenä Chimairaa ei toki tarvitse kuunnella, sillä välillä huomaa päänsä nykivän ja jalan naputtavan lattiaa. Chimaira pystyykin halutessaan heiluttamaan takalistoa kuin Killswitch Engage tai groovaamaan kuin Pantera, mutta rahkeet eivät riitä pitämään kuulijaa kokonaisvaltaisesti otteessaan. Rallien minimipituuden pysytellessä viiden minuutin paremmalla puolella, niiden keskinkertaisuus tulee räikeästi esille. Bändin nokkamies Mark Hunter perustelee minuuttimääriä sillä, että biisit ovat juuri niin pitkiä kuin on tarpeellista pointin perille menemiseksi. Herää kysymys: millaisina luupäinä Hunter kuuntelijoitaan pitää? Vähempikin totisesti riittäisi.
11.08.2005, Eve Kojo |
|
