|
01. Falling
02. Dream & Religion
03. Apathy
04. Back From The Days
05. The Traitor
06. October
07. Daytime Theatre
08. Doors Of Resurrection
09. From Sunrise To Sunset
10. Freak |
Machine Men yllätti vuonna 2002 minijulkaisullaan, jolla kuultiin Iron Maiden-tyylistä hienoa perinteikästä metallia laulaja Antonyn vetäessä korkealta ja kovaa kuin vanha tekijä. Seuraajallaan Scars & Wounds bändi jatkoi melodisen perinteikkään hevin linjaansa ja sai
hienoja arvosteluja tiukalla soitollaan. Elegies on hyvää jatkoa energisesti esiintyvän, nuoren ja kyvykkään bändin uralle, joka viimeksi livenä nähtynä veti Saksan Earthshaker-festareilla hienon
keikan lähemmäs tuhatpäiselle yleisölle, joka intoutui heille suht tuntemattomasta bändistä riehaantumiseen asti. Ennen Elegyn Saksan julkaisupäivää vuorossa on vielä Wacken, joten eiköhän fanipohjaa ala löytymään pian siltäkin suunnalta.
Kymmenen biisin Elegies-paketti aukeaa pikkuhiljaa kuulijalle Scars & Wounds-tyyliin, tunnelmakin liikkuu melko samoilla linjoilla ja tasaisella tempolla vedettynä läpi levyn. Bändin uhmaavan voimakas ja levoton asenne kuuluu ja soundillisesti sen tukemisessa on onnistuttu luomalla tuhdin moderni äänimaailma. Janin ja J-V:n kitarat jyräävät tyypilliseen konemiesten malliin, Maidenia edelleen kunnioittaen. Kertosäkeissä ja muissa lauluosuuksissa sekä kitaroissa löytyy koukkuja, jotka jyräävät ja vievät pitkälle moniin ulottuvuuksiin. Aloituksena Falling on hyvä valinta potkivalla ja voimakkaasti tulkitsevalla aseenteellaan ja sen myötä Back From The Days ja Dream & Religion ovat kiekon parhaimmistoa, viimeksi mainitussa johtuen kertosäkeen mukanaan vievästä, tarttuvasta ja jouhevasti kulkevasta tunnelmasta.
Väliin bändi myös rauhoittuu ja hitaimmissa paloissa bändi onnistuu aina luomaan upean avaraa tunnelmaa. Apathy kulkee kovin Maidentyylisissä tunnelmissa ja From Sunrise To Sunset alkaa tunnelmallisesti nostaen päätään voimallisempaan tulkintaan ja haavemaiseen maailmaan. Octoberin tunnelma liikkuu samoilla haavemaisilla linjoilla. Lopetuksena kuullaan Bruce Dickinson-coveri Freaks, joka sopiikin bändille vallan hyvin ja on parhaimpia covereita mitä on kuunaan kuultu alkuperäiselle versiolle uskollisena pysyen.
Jokaisella biisillä on hetkensä, joten varsinaisia lemppareita on vaikea valita. Kuten debyyttinsä, jäin edelleen kaipaamaan bändiltä enemmän omaperäisyyttä ja koukkuja, mutta tämän enempää en viitsi näinkin hyvää pumppua haukkua, sillä Machine Menin ansiot täytyy tunnustaa ja on ihme jos niillä ei suosiota saavuteta.
02.08.2005, Satu Reunanen |
|
