|
01. Woman Of Mass Distraction
02. Perfect
03. You Make Me Wanna
04. Dirty Diamonds
05. The Saga Of Jesse Jane
06. Sunset Babies (All Got Rabies)
07. Pretty Ballerina
08. Run Down The Devil
09. Steal That Car
10. Six Hours
11. Own Worst Enemy
12. Zombie Dance
13. Stand |
Suurena showmiehenä tunnettu Alice Cooper on uransa aikana muuntautunut moneksi ja yleensä iskenyt mitä kummallisimmilla tempauksillaan suoraan kultasuoneen. Teatraalisista alkuajoistaan 60-luvulta lähtien maailma on seurannut kauhulla mitä mies seuraavaksi
keksii. 80-luvulla mies vääntäytyi enemmän melodisen hard rockin suuntaan ja pysyttäytyi sillä tiellä hetken. Pikkuhiljaa suuntaus on kuitenkin lähtenyt alkuaikojen soundeja kohti, ja Dirty Diamonds tuokin jo täydellisesti vanhan 60-ja 70-luvun vaihteen Cooperin takaisin. Levylle on onnistuttu varsin hyvin taltioimaan sen ajan tunkkainen soundimaailma, ja yksinkertaiset sävelrenkutukset vievät hienosti ajassa taaksepäin. Teatraalisuus tulee esille usein ja jopa huvittavin piirtein. Huumori on läsnä läpi levyn.
Woman Of Mass Distraction aloittaa koko shown, ja seuraavassa You Make Me Wanna -veisussa huhuillaan kuin pöllö konsanaan, biisin tunnelma tuo mieleen go go-tanssijat. Perfect hidastaa menoa Beatlesin ja Sweetin löysempiä kappaleita mukaillen. Dirty Diamondsissa kuullaan spacerock-
tyylin kitaraa a'la Monster Magnet ja fiilis onkin melko räkäinen. Left Banke-
coveri Pretty Ballerina tuo mukaan psykedeliaa ja pilkettä silmäkulmaan. Sunset Babies (All Got Rabies) on Rolling Stonesia suoraan kopioituna ja Zombie Dance omaa samaa tunnelmaa, mutta letkeämmin vedettynä. The Saga Of Jesse Jane on juntti slovari huumorilla maustettuna transvestiitista trukkikuskista, joka päätyy vankilaan. Varsin huvittava kappale ja kun
Alice vielä vetää laulu-ja puheosuudet Johnny Cash -tyyliin, ei voi olla ihmettelemättä mistä mies tämän kaiken repii. Six Hours on myöskin leppoisa kappale itkevin, tummin kitaroin, mutta Steal That Car lähtee
taas tempomaan nopeampaan tahtiin tarttuvalla kertosäkeellä. Run Down The Devilissä on groovefiilistä, kitarat vetelevät omiaan taustalla matelevan massiivisen kappaleen taustalla ja Your Own Worst Enemy lopettaa levyn 60-luvun tunnelmiin, jonka jälkeen on vuorossa vielä bonuskappale, Stand, eurooppalaisessa versiossa. Se tuo mukaan
nykyaikaa räpin muodossa, joten nyt on tämäkin puoli Cooperilla hanskassa, vaikkei mies itse vedäkään räppiosuuksia.
Kitaroissa on säröä ja kaikua läpi levyn, basso soi vahvana ja soundi on erittäin vaimennettu kuten kuuluu ajan tyyliin. Levy on rakennettu
suoralla ja helpolla kädellä ja tunnelmat vaihtelevat biiseittäin. Cooper on onnistunut tuomaan levylle varmasti kaikki sen ajan kliseesoundit ja kilkkeet. Miten tästä eteenpäin, sen tietää vain Cooper itse. Tässä olisi hyvä lopetus uralle, jolla palattiin takaisin alkulähteille, mutta sitä tuskin kauhun kuninkaalta voi odottaa. Jos pitää 60-70-luvun vaihteen soundeista ja biisirakenteista, tämä levy on kuulijalleen täydellinen. Helppoa kuunneltavaa se on, muttei tippaakaan hard rockia, mikä on sinänsä harmi.
28.07.2005, Satu Reunanen |
|
