|
01. Angels Fell, The
02. Shouts of Cowards
03. Dying Water Walk With Us
04. Episode
05. Instinct
06. Hands of Lies
07. Pain Therapy for a Praying Mantis
08. Ruling Emptiness
09. Sleet
Kesto: 54:26 |
Italialiskvintetti Coram Lethen death metal edustaa modernia hybridilinjaa, joka on evoluutionäärisessä mielessä mutatoinut varsin runsaasti myöhäisen 80-luvun tunnelmista. Kun samasta paketista löytyy koskettimia, runsaasti kitaramelodioita, puoliteknisiä rakenteita ja vivahde rässäävää riffitarjontaa, on lopputulos eittämättä omaperäinen, joskaan ei järin toimiva.
Paperilla The Gates of Oblivion on varmasti näyttänyt vakuuttavalta monumentilta ja varsinaiseslta arkkitehtuurin mestarityöltä, kuin vaikkapa Eiffel-torni konsanaan. Vaan jotain on mennyt pieleen, sillä tästä rumasta ankanpoikasesta ei ole aivan maailmannäyttelyn uutta joutsenta nousemassa. Kappaleet koostuvat paitsi runsaista melodisista riffeistä, myös suoraviivaisemmista jyristelyistä, mutta kuitenkaan unohtamatta kokeilevia ja fiilisteleviä, jopa jazzahtavia pätkiä. Soittotaitoa ja sovelluskykyä kavereilta löytyy selvästi vaikka muille jakaa, mutta jossain vaiheessa taisi unohtua se tiukkojen biisien tekeminen kesken.
Tempo pidetään melko tiukasti kurissa reipastempoisen rutkutuksen puolella, eikä bändi lähde lainkaan kilpakaahausporukoihin tai vastaavasti doomahtaviin jurnuttelusessioihin. Tempon sijasta värisäätöä tehdäänkin riffien toimesta, jotka polkevat deathrashit ja melodiat toistensa kanssa sekaisin. Lopputulos maustetaan vähäeleisillä kosketinpätkillä sekä rääkynän ja kirkunan sekaisella laululla. Lopulta jälki onkin melko kaukana siitä, joksi monet death metalinsa mieltävät. Vaan onpa mukana sentään muutamia tunnistettavia ominaisuuksia erään Death-nimisen bändin loppupään tuotannosta.
Alkuunsa levyn rumpusoundit onnistuivat jostain syystä ottamaan korvaan lähes ärsyttävällä tavalla, mutta useamman kuuntelukerran jälkeen korva tuntui harjaantuvan melko pinnalle miksattuihin rumpuihin. Kokonaissoundi on sinänsä hyvä, vaikka jollain tavalla kitarat onnistuvat kuulostamaan hieman latteilta ja kuivilta. Laulajan rääkynämäisen laulutyylin vaihtaisi kuitenkin koska vain kunnolliseen örinään tämänkaltaisessa musiikissa, mutta viime kädessähän se on vain makuseikka.
Jos kyseessä olisi teknisestä osaamisesta ja silkasta omaperäisyydestä palkitseminen, olisi levylle helppoa räväyttää kiitettävä arvosana. Vaan koska tällä setillä levyn mielenkiintoisuus ja vetoavuus eivät oikein ole musiikillisia nautintoja etsittäessä kovinkaan hyvin kohdallaan, on levy tuomittava tusinateosten tasolle. Kyllähän bändillä potentiaalia on vaikka mihin, mutta ehkä pelkän soittotaidon sijasta olisi hyvä keskittyä myös toimiviin kappaleisiin.
23.07.2005, Serpent |
|
