|
01. Beverly Hills
02. Perfect Situation
03. This Is Such A Pity
04. Hold Me
05. Peace
06. We Are All On Drugs
07. The Damage In Your Heart
08. Pardon Me
09. My Best Friend
10. The Other Way
11. Freak Me Out
12. Haunt You Every Day |
Nörtti-poprockin yksi sanansaattajista on kiistatta Weezer, joka tuli melkoisella ryminällä yleiseen tietoisuuteen 90-luvun alkupuolella julkaisemalla kaksi genressään erinomaista levyä. Muutama seuraava levy kuulostikin jo huomattavasti epätasaisemmilta, joten bändin uutukaista Make Believe:ä ovat fanit ja kriitikonretkut odottaneet jokseenkin ristiriitaisissa tuntemuksissa viimeiset kolme vuotta.
Uutta debyyttilevyä tai Pinkertonia tuskin monikaan tosissaan edes unelmoi, sillä jo muutaman levyn ajan bändin soundi on kulkeutunut särmikkäämmästä punkrock -poljennosta täysverisenpään mainstreampop-meininkiin. Uutuuslevy on hieman kaksijakoinen, alkupuolella bändi todistaa olevansa tarvittavan uusiutumiskykyinen kokoonpano, mutta myöhemmin biisit muuttuvat astetta kasvottomammiksi, lähemmäksi tyypillistä radiopop-huttua.
Levyn vakavammat fiilistelybiisit puhuttelevat kuuntelijaa huomattavasti vahvemmin, kuin levyn letkeät iloittelubiisit ja tuotoksen selvästi vaikuttavinta antia tarjoilee kaihoisa lopetuskappale Haunt You Every Day, joka nousee heti tunteikkaiden lauluosuuksiensa ja surumielisen pianosävellyksensä ansiosta bändin yhdeksi vaikuttavammaksi biisiksi.
Weezer ei suinkaan ole unohtanut menneisyyttään, sillä levyllä kuuluu kaikuja myös ensilevyjen tahdeista, mutta orkesterilla riittää kunnianhimoa viedä musiikkiaan vielä pitkälle yli kymmenen vuoden soittamisen jälkeenkin uusille leveysasteille. Bändin musiikki ei ole koskaan ollut mitenkään hankalaa kuunneltavaa, mutta nyt homma on tehty vielä entistä helpommaksi, sillä simppelit sävelratkaisut ja kerrasta päähän soimaan jäävät kertosäkeet kertovat omaa kieltään tarttuvasta uutuuslevystä, jota on hieman hankalaa ajatella pitkäaikaiseksi kuuntelunautinnoksi.
Weezerin fanit ovat nyt siinä pisteessä, että bändi on todistanut uusiutumiskykynsä ja onnistunut tekemään tasoltaan paremman levyn kun muutama edeltäjänsä oli, joten vaihtoehdoksi jää opetella hyväksymään bändin uudet edesottamukset tai jäädä kuuntelemaan 90-luvun klassikoiksi nousseita ensilevyjä, sillä uutta Pinkertonia ei enää tule tule. Mitäpä sitä vanhoja enää lämmittelemäänkään, ne on tehty ja kuultu jo!
17.06.2005, Olli Rinnekangas |
|
