|
01. Informal Logic
02. Q3
03. Mechanized Consciousness Algorithm
04. If You Follow Me
05. Ammonia Drink
06. Lame's Waltz
07. Abstract Knowledge Level
08. Jabba
09. Focus
10. Aisthesis
Kesto: 52:27 |
Mamma mia sentään, Italian Gianluca Ferro täräyttää kuuloluille yhden parin viime vuoden parhaista kitarainstrumentaalialbumeista. Joillekin ehkä progemetal-bändi Time Machinen kepittäjänä tuttu signor Ferro kun leipoo harmonisoitujen soolojensa alle vieläpä kelpo biisejä, joten pelkkää masturbaatiota tämä ei ole. Kieltämättä rima on Involutionin kaltaisten shredding-levyjen kohdalla sikäli alhaalla, että niiltä on paha etukäteen odottaa oikein mitään. Ennakkoon levylle lataamani odotukset ylittyivätkin komeasti jo avausraita Informal Logicin aikana. Nimiä voisikin pudotella ainakin Meshuggahin (ehkä paremminkin Fredrik Thordendalin soololevyn), Steve Vain, Frank Zappan sekä Joe Satrianin verran.
Levy on rennoimmillaan leppoisaa ja äärimmäisen rullaavaa autoilumusaa, suorittavimmillaan sen sijaan tiukkaakin tiukempaa ja nopeaa otelaudan hyväilyä. Involution ei kuitenkaan ole ainoastaan ns. muusikoiden levy, vaan myös vaikkapa kaltaiseni kitaran saloja hieman heikommin tuntevat voivat nauttia albumin annista. Teknisyydelle ei Involutionin kuuntelijan sovi kuitenkaan olla allerginen. Levykokonaisuus ei ole kovinkaan metallinen, vaikka Meshuggahin nimen mainitseminen tässä yhteydessä onkin kohtuullisen oikeutettua. Raskaimmat riffit ovat keskittyneet kasiraita Jabbaan, joka voisi pienellä tempon lisäämisellä ja yksinkertaisemmalla sovituksella olla (molemmat) päät räjäyttävä kokemus. Toinen mainitsemisen arvoinen sävellys on Focus, jonka letkeän zappamainen alkuteema onkin sitten niin kaukana metallimaisesta runnomisesta kuin olla ja voi. Riemukkainta otelautaurheilua edustaa mielestäni puolestaan Q3, joka kehittyy monen muun biisin tavoin rauhallisen oudosta soinnuttelusta ja mielipuolisesta rytmityksestä sekopäisen kiivaisiin sooloihin. Myös sointukulut ovat monin paikoin hyvinkin maittavia, mitä ei voikaan sanoa monesta muusta tämän genren yritelmästä. Osa kappaleista jää kuitenkin harmittavan anonyymiksi taiteiluksi, mutta puolivillaisuudesta ei Ferroa voi niidenkään kohdalla syyttää. Joka tapauksessa ja lyhyesti sanottuna siis: Involution ei rajoita itseään pelkkään show-offiin, vaan pyrkii tyydyttämään useampia hyvän ja taidokkaan musiikin ystäviä.
Soolot ovat arvatenkin tärkeässä asemassa kautta levyn. Italialaisille ominaiseen tapaan lipevän kielen lisäksi vikkelät sormet omistava Gianluca käsitteleekin instrumenttiaan keskimääräistä omaperäisemmin; herran nopeus kun lienee kaikille jo itsestäänselvyys. Kuten yllä tulikin jo todettua, perustuvat useat soolot nimenomaan puolioutoihin harmonioihin. Steve Vain ja Joe Satrianin lisäksi miehen soitto muistuttaa melodisemmissa osioissa Dream Theaterin John Petruccia, minkä vuoksi ilmavimmat Involutionin hetket tuovat mieleen etenkin Awake-albumin. Tämänlaisilla kitarasoololevyillä voi kaiken tehdä niin pahasti päin persettä, että täytyy ihastella Ferron kykyä väistellä suurin osa näistä sudenkuopista. Ehkä selkein Ferroa puoltava erottaja onkin kokonaisuuksien hahmottaminen, sillä liian usein Involutionin kaltaiselle, joskin huonommin toteutetuille, albumille muuttuu täysin resistantiksi. Vaikkapa päätösraita Aisthesisin akustisella kitaralla soitetut, hieman göteborgilaiset harmoniat ovat omiaan kertomaan jotain Gianluca Ferro tyylitajusta. Oma napa ja Stratocaster - onneksemme Ferro näkee musiikkinsa reilusti tätä kauhukombinaatiota laajemmin.
24.05.2005, Antti Korpinen |
|
