|
01. Guilty
02. Us
03. Selfrespect
04. Silence
|
Alunperin salolainen No Shame on jo pitkään ollut kotimaisen punkin kärkinimiä, jonka keikat muodostuvat keikkaraporttien mukaan parhaimmassa tapauksessa hurmoksellisiksi tilaisuuksiksi. Pieni uskottavuusongelmakin, jonka yhtye sai stigmakseen ensilevy Greed Is Godin levittäydyttyä ylikansallisen levy-yhtiön kautta, voitettiin viimeistään kakkoslevyä parillakymmenellä mummonmarkalla myymällä. Jotkut tosin vetävät hernettä nenäänsä siitä, että yhtye on ylikansallisen viihdejätti Clear Channelin omistaman Welldonen rosterissa sekä laulaja Sampsa Sarparannan vierailuista eri medioissa ja avoimesta Bruce Springsteenin diggailusta. Bläkkisten true-jutut kun ovat lastenleikkiä punkpiirien noitavainoihin verrattuna.
Saatekirje mainostaa uuden tuotoksen olevan synkintä ja omakohtaisinta No Shamea koskaan. Itsellänikin on ollut bändistä riehakkaampi ja iloisempi mielikuva. Jossain vaiheessahan bändi kutsui musiikkiaan love punkiksi. Yhtään No Shamen levyä siis en ole aikaisemmin kuullut, vain satunnaisia irtopaloja. Levyn parhaat vetäisyt ovat allekirjoittaneen mielestä aloitusraita, lähes kovaa ydintä sahaava, Guilty, joka vuorolauluineen tuo mieleen Juggling Jugularsin 90-luvun alun ep:n My World sekä seesteisempi Selfrespect, joka muistuttaa hieman kitaristi Ijäksen ja rumpali Horton aikaisempaa bändiä, ikävästi ikuiseen pimentoon jäänyttä God’s Lonely Meniä. Viimeinen raita Silence menee hieman kohkaamiseksi, josta huolimatta jään mielenkiinnolla odottelemaan syksyllä ilmestyvää täyspitkää. Face the Truthista on vasta ilmestynyt myös vinyyliversio, mikä punk-filatelisteille tiedoksi.
09.05.2005, Mika Penttinen |
|
