|
01. The Dodger
02. Electric Leaves
03. Shadows of Time
04. A Pair of Sunbeams
05. Mindrevolutions
06. Flowing Free
07. Last Free Indian
08. Our Deepest Inner Shore
09. Timebomb
10. Remains of the Day
Kesto: 79:16 |
Länsinaapurin Kaipa on varsin mielenkiintoinen orkesteri, ainakin paperilla. Bändi on alun perin perustettu 70-luvun alussa, se hajosi vuonna 1982 ja kasaantui uudelleen kuluvan vuosituhannen alussa. Nykyään ryhmässä vaikuttaa kaksi ensimmäisestä inkarnaatiosta tuttua hemmoa, perustajajäsen Hans Lundin ja vaikka mistä yhteyksistä tuttu sveduprogeilija Roine Stolt. Jottei kokoonpano jäisi vajaaksi super-statuksesta, on mukana myös Ritualin vokalisti Patrik Lundström, Flower Kings -basisti Jonas Reingold sekä mm. Meshuggah-nero Fredrik Thordendalin soololevyllä rumpuja paukuttanut Morgan Ågren. Naisäänen heleyttä tuo jo aiemmilta "uuden Kaipan" levyiltä ja soolouraltaan tuttu Aleena. Itse musiikki onkin sitten vaikeammin kuvailtava kokonaisuus, sillä bändi sotkee sekaisin niin skandiprogen, Yesin kuin Van Der Graaf Generatorinkin suuntaisia vaikutteita. Tietenkin Kaipa on tavallaan itse yksi omista vaikutteistaan, sillä 70-luvun kaiku on kautta levyn havaittavissa, vaikka tuotannoltaan levyä ei erotakaan tämän päivän uusioprogealbumeista mitenkään. Myös soitanto on jopa hieman turhan letkeää, mutta silti kliinisen tarkkaa.
Teoriassa Kaipa on siis ristiriitaisen oloinen yhtye, mutta käytäntö osoittaa Mindrevolutionsin positiiviseksi yllätykseksi. Tai ei ehkä yllätykseksi, sillä ovathan bändin viimeisimmät levytykset jo osoittaneet sen kyvyn tehdä nykynormien mukaan mielenkiintoista ja omaperäistä musiikkia. Kitaraa enemmän koskettimille pohjautuva äänitaide muistuttaa toki melkein mitä tahansa Roine Stolt -kokoonpanoa Flower Kingsistä The Tangentiin, mutta paria hutilyöntiä lukuun ottamatta minun on pakko niellä Stolt-antipatiani Mindrevolutionsia kuunnellessani. Aivan pikaisimpia pyrähdyksiä levylle ei ole eksynyt, sillä täyteen tuupattu albumi koostuu kymmenestä kappaleesta, jotka vaihtelevat pääosin viiden ja kahdeksan minuutin välisissä kestoissa. Nimiraita onkin sitten lähes 26-minuuttinen teos, ja siinä bändi sortuukin turhaan venyttelyyn. Bändin musiikki menettää paljon tehoaan, jos laulua ei kuulla lähes kymmeneen minuuttiin lainkaan. Vapaammissa väliosissa Kaipa unohtaa vahvuutensa, hienon melodiatajun, eikä kyseistä jamituksista jää kuuntelijalle kuin tunne tyhjästä kymmenminuuttisesta. Laulun palatessa nimiteoksessa mukaan on jäljellä oleva seitsemän minuuttia varsin miellyttävää laskettelua, vaikka suurieleisempäänkin revittelyyn olisi ollut aineksia. Kautta linjan bändi jättää turhan hehkuttelun kuitenkin nuoremmilleen, minkä vuoksi levy jää tasaiseksi tasamaastoiseksi.
Toki teknisesti täyteläiselle albumille mahtuu myös muita tyhjäkäyntisiä juttuja, mutta pääosin meno on mallikasta, rauhallista meloprogea. Bändi soittaa tyylipuhtaasti, ja etenkin rytmiryhmä Reingold-Ågren hoitaa hommansa uskomattoman hienosti. Itse asiassa Our Deepest Inner Shoren kaltaisia bassofiilistelyjä olisin kaivannut levylle enemmänkin, kun taas Ågren kannattelee paria teemaa täysin oman filliosaamisensa voimin. Hans Lundinin säveltämät kappaleet jäävätkin hieman pintapuolisiksi, sillä instrumenttirönsyilylle ei liiemmin biiseissä ole tilaa. Sointukulkujen pohjalle perustuvat bassokuviot ovat Reingoldin kykyjen ja tyylitajun aliarvioimista, Ågren on muuten vain sivuosassa, eikä rakenteita rikkovia suorituksia kuulla myöskään kitaran tai laulun taholta. Laulumelodiat ovat kyllä hienoja, mutta liian monissa kappaleissa ne kehittyvät samansuuntaisesti hennommasta kujerruksesta voimakkaan eeppisiksi raspilauluiksi. 80-minuuttinen albumi tuntuu pahimmillaan kuin patikointiretkeltä Saharassa. Tasaisen kuumaa tunnelmaa, tasaisin väliajoin toistuvia heijastuksia jostain paremmasta. Matka läpi Kaipan aavikon päättyykin mitä todennäköisimmin nääntymiseen kesken kaiken.
29.05.2005, Antti Korpinen |
|
