|
01. Alkusoitto
02. Sisään-ulos-sisään
03. Joku joka
04. O.L.I.P.A.K.E.R.R.A.N.
05. Tulen keskellä
06. Nostalgian lyhyt oppimäärä
07. Kompassi luonteeseen
08. Lintu/ilma/kala
09. Kukaan ei voi elää ilman aivoja, paitsi hullut
10. Migreeni minuutissa
11. Keinu pihaa keinuttaa
12. Verhon taakse
Kesto: 37:00 |
"Kuolleet Intiaanit on rituaali, jonka päämääränä on vapauttaa mieli rationaalisen ajattelun kahleista", sanoo eräs yritelmä kuvata tämän kotimaamme outolaispoppoon menoa ja meininkiä. Jonkinasteista tunnettavuuttakin omapäistä ja -peräistä crossoveria tuottavana ryhmänä saavuttanut intiaaniheimo ei edelleenkään ylitä aitaa sen matalimmasta kohdasta, vaikka totuuden nimissä se ei maamme ainoa lajissaan olekaan. Kriittisesti tarkasteltuna Kuolleet Intiaanit uppoaa siihen lokeroon, jossa YUP-lähtöinen suomirock viedään parinkymmenen outousfiltterin läpi ja kuorrutetaan tajunnanvirtaisilla sanoituksilla. Ja kaikkihan me tiedämme, että Suomessa tällaisella indierockilla on vankahko asema tietyn yleisön keskuudessa. Kuolleet Intiaanit lähestyvät kasvojasi ja kuuloluitasi siis parin pykälän verran EU-direktiivien mukaista rock-musiikkia väkivaltaisemmin ja äkkivääremmin. "Miksi aavikolla ei voi kasvaa sieniä", kuten Kompassi luonteeseen -biisi aiheellisesti kysyy.
Itse asiassa mainittu kappale on vääristyneellä tavalla kiehtovan kertosäkeensä sekä valssaavan yleisluonteensa ansiosta albumin parasta antia - ainakin puhtaasti musiikillisesta vinkkelistä katsottuna. Itsetarkoituksellisempaa, ja täten hieman luotaantyöntävää, kieroiluakin Puuluurangolta löytyy, vaikka kokonaisuus varsin mielenkiintoinen onkin. Lätyn hypnoottisinta laitaa kulkeva Keinu pihaa keinuttaa on erittäin dynaaminen biisi, jonka itsevarma toteutus antaa olettaa bändin löytäneen kappaleessa jotain itsestään. Ismo Alangon säätiöineen mieleen tuova Verhon taakse on synkän rauhallinen päätösraita, joka saattelee 37-minuuttisen vuoristoradan haudan hiljaisuuteen. Pintapuolisiksi tuttavuuksiksi jäävät puolestaan hullun sukkeluuden hukkaava Nostalgian lyhyt oppimäärä ja kakofoniseksi pyristelyksi taantuva Migreeni minuutissa.
Totta puhuakseni Puuluuranko on yksi viime aikojen hankalimmin arvosteltavista lätyistä. Sitä tulee tarkastella ennen muuta kokonaisuutena, mutta loistavakin kokonaisuus syntyy kauttaaltaan onnistuneista yksittäisistä sävellysratkaisuista. Tähän Kuolleet Intiaanit ei yllä. Nerokkaitakin rakennusosasia löytyy, mutta tyydyttäviä ja heikkoja on puolestaan liikaa. Hardcoresta kumpuavaan heikkomielisyyteen nojaavaa meteliä julkistuu maassamme sen verran paljon, että albumin kahden viimeisen raidan kaltaisten, rauhallisten ja aidosti mielenkiintoisten pätkien lisääntyminen orkesterin tulevassa tuotannossa olisi enemmän kuin tervetullutta. Bändin omaehtoisuutta on toki kunnioitettava, mutta tänä päivänä Kuollut Intiaani ei vielä näe peilistä itseään. Kakkosalbumilleen tullessa bändin toivoisi pesevän kasvoiltaan ne ilmiselvimmät epäpuhtaudet, enkä tarkoita tällä mutkien suoristamista. Vaikka Kukaan ei voi elää ilman aivoja, paitsi hullut, lienee Kuolleiden Intiaanien parissa järkevintä heittää ne omat aivonystyrät off-tilaan - tällä erää siis.
20.03.2005, Antti Korpinen |
|
