|
01. Animae Partus
02. Deus Nova
03. Imago
04. Pluvius Aestivus
05. Lilium Cruentus
06. Nauticus
07. Dea Pecuniae
08. Vocari Dei
09. Diffidentia
10. Nihil Morari
11. Latericius Valete
12. Omni
13. Iter Impius
14. Martius/Nauticus II
15. Animae Partus II |
Niin paljon kuin pidänkin Pain of Salvationista, en voi kieltää ettei sen
viides studioalbumi BE haukkaisi aivan liian isoa palaa siitä konseptikakusta, mistä bändi, ja etenkin sen luova voima Daniel Gildenlöw, on ennenkin levyilleen tarinat lohkonut. Ne syvimmät tunteetkin, jotka bändin tuotanto on minussa herättänyt, huomioiden on pakko myöntää se tosiasia, että BE:llä lipsahdetaan paikoin jo jeesustelun puolelle; konsepti nimittäin perustuu, ei enempää eikä vähempää kuin, jumalan (tässä yhteydessä pieni alkukirjain lienee paikallaan) olemassaolon pohdinnalle. Tämän tarinan sisään on lisäksi "yleisen kiinnostavuuden ja tarttumapinnan takaamiseksi" rakennettu hieman maanläheisempi tarina miehestä, joka haluaa itsensä syväjäädytettävksi, kunnes rohto
kuolemattomuuden saavuttamiseksi on löytynyt. Uskoisin, että kyse on enemmänkin Gildenlöwin suuruudenhulluudesta kuin suuremman kuuntelijakunnan miellyttämisestä. Mukana on joka tapauksessa myös bändin fanien puhelinvastaajaan jättämiä viestejä jumalalle, joiden sisällyttäminen yhdeksi levyn biiseistä aiheuttaa sisäelimissäni pienimuotoista vajaatoimintaa. Toisaalta bändin paksukalloisuutta ja uskallusta ei voi kuin kunnoittaa.
Musiikillisesti, ja taatusti myös konseptiltaan, BE on bändin kunnianhimoisin ja monivaikutteisin, joskaan ei koherentein albumi, joka esittelee viime vuosien ehkä
epätavallisimman (lue: kiinnostavimman) progemetallibändin kaikista epätavanomaisessa muodossaan. Levyltä löytyy normaalimpaakin PoS -materiaalia, eivätkä uudet ulottuvuudet, kuten enemmän arabia- kuin intiahenkiset tuulahdukset,
maukkaan maltillisesti käytetyt jousi- ja puhallinsoittimet sekä musiikin alistaminen entistä enemmän tarinan alaisuuteen, todennäköisesti pelottele pois niitä, jotka ovat ennenkin nauttineet Salvaationsa audiomuodossa. Daniel Gildenlöwin ääni ja omaperäinen tapa säveltää takaavat levylle riittävän tutun
atmosfäärin.
BE:tä on jo ehditty vertaamaan Pink Floydin moniulotteiseen The Wall
-järkäleeseen, ja mielikuvaharjoitteistaan keskimääräistä heikomminkin suoriutuva huomaa samankaltaisuuksia nimenomaan levyn musiikkipuolessa, ehkä myös draaman kaaressa. Tarinat eivät varsinaisesti risteä, mutta kuunnelkaapas huvin vuoksi seiskaraita Dea Pecuniae ja yrittäkää väittää, että se ei tuo mieleen The Wallia. Kyllä siellä korvat heiluu takarivin taavetillakin! Ennakkotiedot BE:stä olivat välillä niin ristiriitaisia, että meikäläinen sai kuvan paikallisen teatterin käyttöön tehdystä musiikkinäytelmästä. Lähemmäksi tuota harhakuvaa päästään kuitenkin vielä tämän vuoden puolella, kun bändi tuo julki live-DVD:n, joka sisältää BE:n kokonaisuudessaan. Itselleni on näistä vuonna 2000 julkaistun, loisteliaan The Perfect Elementin jälkeisistä levyistä jäänyt vähän sellainen jälkimaku, että levyjen funktiona olisi ollut, tapauksesta riippuvassa määrin, ajan ostaminen tuon TPE:n kakkososan kokoonpuristamiseksi. Remedy Lane on ainoastaan välityön tasoinen kokopitkä ja 12:5 akustisena toteutettu kokoelma bändin aikaisempaa materiaalia. Sen vuoksi en olekaan aivan varma mitä BE:stä pitäisi ajatella, sillä ajatus puolivillaisuudesta on ainakin siinä mielessä perusteeton, että konseptin muodostuminen Daniel Gildenlöwin päässä on ottanut aikansa viimeisen kahdeksan vuoden aikana. Ytä ilmiselvää on, että BE on läpeensä täyttä asiaa musiikillisesti. Kritiikin kohteeksi joutuvatkin tällä kertaa Daniel Gildenlöwin paikoin ärsyttäväksi äityvät laulumaneerit ja jo mainittu takeltelu konseptin kanssa. Tarina on välillä tukehtua siihen jo mainittuun kakunpalaan, ja koska kakku on metaforana vallan mainio, täytyy myös todeta, ettei BE:stä ole jokaisen palaksi kakkua. Lisäksi Gildenlöwin tapa tuoda esille kuvaa älykkäästä, filosofisesti pohdiskelevasta ilmaisusta on välillä luotaantyöntävän voimakasta. BE:n kansilehtiin painettu lähdekirjallisuusluettelo tuntuu oikeutetulta, mutta kaikenkarvaiset, provosoivasti valitut tilastot vievätkin sitten tilan varsinaisilta sanoituksilta. Sen verran PoS -fanipoikaa koen itsestäni kuitenkin löytyvän, että joululoman aikana konseptiin tulee varmasti syvennyttyä joitain lähdeteoksia lukemalla. Harmi vain, että lähteistö on mielestäni turhan tietokirjapainotteinen. Tietoa tarjoavien opuksien informaatio jumalasta kun on tasan yhtä luotettavaa kuin meikäläisen subjektiivinen näkemys yhdestä vuoden, kaikesta huolimatta, kokonaisvaltaisimmista ja merkittävimmistä julkaisuista.
22.10.2004, Antti Korpinen |
|
