|
01. Nihilism
02. Arch Enemy Spain
03. Sigma Enigma
04. The Lair of the White Worm
05. Rusty Nails
06. Loyal to the Crown of God Dethroned
07. Last Zip of Spit
08. The Grey Race
09. Salt in Your Wounds
Kesto: 40:10 |
Nelimiehiselle God Dethronedille on ikää kertynyt jo lähemmäs 15 vuotta, mutta purskutus nopeatempoisen metallin parissa ei ota rauhoittuakseen. Lähimpänä vertailukohtana The Lair of the White Worm kuitenkin huitoo ruotsalaisen Hypocrisyn suuntaan, joten katsotaanpa tarkemmin madon kitaan.
Valkoisen madon pesä koostuu pitkälti samoista seikoista kuin hurskasteleva serkkunsakin, mutta erojakin toki löytyy. Yhdeksästä biisistä vain yksi onnistuu ylittämään niin sanotun hittikynnyksen muiden jäädessä tavanomaisten rykäisyjen tasolle. Levyn selkeänä killeribiisinä erottuu kertosäkeeltään mieleen jäävä Sigma Enigma, joka on ehkä tasoltaan lähinnä jo edellä mainittua verrokkiaan. Muutoin taso on tasapaksun vankka tai tylsä, riippuen ihan makunystyröiden suhteellisuudesta universumin säikeisiin.
The Lair of the White Wormin tyyliä voisi tylsästi luonnehtia nopeatempoiseksi melodeathiksi, josta löytyy viitteitä myös thrashin ja ruotsalaisen melometallin suuntaan. Puhtaasti kumpaankaan panokset eivät riitä, mutta se tuskin on tarkoituskaan. Vaikka tempo on pääosin varsin vireällä tasolla, ovat kitaramelodiat levyn alfa ja omega. Parhaimpina hetkinään GD muistuttaa Hypocrisya kiitettävästi, muina hetkinä sen tunnistaa joko omaksi itsekseen tai sitten se lyö assosiaatiot jonkin muun ruotsalaisbändin suuntaan. Ihan kiva, muttei riitä.
Levyn soundipuoli on hieman kaksijakoinen. Kitarat ovat mukavan järeitä raskaissa dm-runttauksissaan, mutta vastaavasti niistä löytyy miellyttävää selkeyttä melodioitakin ajatellen. Tältä osin homma onkin selvästi plussan puolella. Rummut taas vetävät pakkasen suuntaan, sillä etenkin komppipeltien kilistelyt kuulostavat lähinnä ankeilta tietokonerummuilta. Aivan pahimmasta päästä ei rumpujen soundianti ole, mutta miksi bändi on sortunut näin muoviseen ulosantiin? Laulupuolesta ja toisesta kitarasta vastaava Henri Sattler örähtelee ihan kelvosti tällaiseen melodiavetoiseen musiikkiin nähden, mutta mistään järisyttävästä suorituksesta on turha puhua. Potku perseelle tunnepuolella ei tekisi pahaa näille lauluille.
Summa summaten Bram Stokerin kirjaan perustuvan levyn anti ei ole mitä parhain, vaan se haparoi hieman keskitasoa paremman puoliskon tuntumassa. Rahkeita parempaankin olisi, mutta koneisto ei tunnu antavan periksi. Onkohan bändi vain tulossa vanhaksi vai säästelläänkö tässä voimia tulevaa koitosta varten? Vain aika näyttää.
20.10.2004, Serpent |
|
