|
01. Sculpting the Throne ov Seth
02. Demigod
03. Conquer All
04. The Nephilim Rising
05. Towards Babylon
06. Before Aeons Came
07. Mysterium Coniunctionis (Hermanubis)
08. Xul
09. Slaves Shall Serve
10. The Reign ov Shemsu-hor
Kesto: 40:47 |
Puolalainen Behemoth on noussut vuosien varrella yhdeksi maansa suurimmista bändeistä äärimmäisemmän metallin saralla. Kohtuullisen tasaista tahtia levyjään ulostanut polakkipoppoo on siirtynyt hiljalleen yhä enemmän black metallin pyörteistä death metallin suuntaan, vaikka visuaalinen teema onkin säilynyt enemmän tai vähemmän samana.
Demigod vie tällä erää musiikkinsa jenkkiläisten Nilen ja Morbid Angelin tunnelmiin. Etenkin ensimmäinen näistä on siltäkin osalta mukana, että vierailevana kitaristina vilahtaa Nilen oma Karl Sanders. Bändin vaikutuksen myös huomaa joidenkin riffien tai leadien kohdalla, joista nilemäisyys suorastaan paistaa läpi. Muutoin osa kappaleista lainaa kikkailunsa kuin Morbid Angelilta suoraan sekoittaen joukkoon toki paljon omaakin väriä.
Behemothin rivakka death metal on täynnä pieniä kikkoja, jänniä koukkuja ja monitahoisia kitarariffejä sekä perkussioideoita. Soittimia käytetään monipuolisesti, mutta tempo säilyy pääosin varsin yksipuolisena: yllätyksettömän nopeana. Tämä onkin levyn heikoimpia ominaisuuksia, sillä levy on tunnelmaltaan varsin rauhaton ja kaoottinen. Tämä puolestaan johtaa siihen, että levyn tarttumapintaa saa hakemalla hakea ja se silti jää helposti vain pintapuoliseksi hipaisuksi bändin hektistä rytmitystä. Tuntuukin siltä kuin Behemoth yrittäisi tavoitella Morbid Angelin taitoa nopean ja jippoja täynnä olevan death metallin perään, mutta siinä oikein onnistumatta.
Tuotannollisesti Demigod on vahvaa, mutta steriiliä tekoa kuin teräksinen tiskipöytä. Se kyllä kestää kolhut ja on tavallaan yksinkertaisuudessaan tyylikäskin, mutta se on samalla kliininen ja ulkoasultaan tylsä. Rummut pärisevät tasaisen jämerästi, mutta silti robottimaisen tasaisesti analogisuudesta viis veisaten. Kitaroista on sentään osattu ottaa irti paitsi raskasta murjontaa, myös selkeästi vinkuvia sooloja ja leadeja. Ja tuskin lienee vain riffien ansiota, että kitarat tuovat mieleen Nilen. Laulupuoli on sitä itseään, tyypillisen onnistunutta örinälaulantaa, jonka Nergal hoitaa tasaisen varmasti.
Vaan jokin Demigodissa kaikesta huolimatta tökkii. Vaikka se on teknisesti priimaa ja soundillisesti vähintään hyvää, sen biiseistä löytyy paljon hiomattomia kulmia. Kohtuullisen hyvä levy on tällaisenaankin, mutta parantamisen varaa löytyisi vielä runsaasti.
14.10.2004, Serpent |
|
