|
01. Intro
02. Fly
03. The King
04. Falling Star
05. Burning Time
06. Try Again
07. Angel Cries
08. Tears In Floors PT1 (El Ultimo Canto)
09. Tears In Floors PT2 (Miserable Man)
10. Apocalypse PT I
11. Creatures
|
Vuosi takaperin Labyrinthiin liittyneen Pier Gonellan oma projekti, Odyssea on mielestäni aika perinteisellä tavalla veistettyä powermetallia. Levyltä löytyy myös todella mielenkiintoisia hetkiä, joista voidaan varmaan kiittää herra Gonellan harrastuneisuutta esimerkiksi Joe Satrianin parissa. Eli vaikka ne tutut Yngwiet ja Stratovariukset kuuluvat kierrätettyinä ikävän selvästi läpi, on mukana myös toisenlaista näkökantaa. Hyvä kitaristi mies tuntuu teknisesti olevan. Kuitenkin väittäisin kappaleiden huonoimman annin olevan juuri soolojen aikainen tyhjyys. Komppi on aina kovin samanlainen Stratovariukselta lainattu basson ja rumpujen luoma tykitys, jonka päälle sitten nivotaan porakonetta minkä kerkiää. Näin ollen on vähän vaikea ymmärtää, miksi samalla ihmisellä on hyvä tyylitaju ja ideointikyky muissa kohdin paitsi kitarasooloissa, vaikka hän juuri kitaristi onkin.
Pääasiassa ensimmäisellä kuuntelulla jäi mieliin ikävällä tavalla tuttu 90-luvun lopun neohelloweenmäinen anti. Eli juuri se osasto jota Stratovarius teki jo vuonna 1996 tai Sonata Arctica vastaavasti 1999. Tämä yhteneväisyys ei ole enää seuraavilla kuuntelukerroilla niinkään ilmeistä, sillä juuri monet kiepautukset epätavallisiin kuvioihin elävöittävät kappaleita. Tietynlaisia 80-lukulaisuuksia on havaittavissa muutamassa kohdassa, ja puhun nyt juuri tuosta Satriani-osastosta. Tämä elementti ja muutama muu kokeilu erottavat yhtyeen ihan rivipowerista, vaikka muuten hyvin paljon Labyrinthilta tämä kuulostaakin.
Kitarat ovat kiitettävän paksut ja muhkeat, jopa epätavallisen hyvät. Rummut sitten taas ovat valitettavasti sitä perinteistä italo-osastoa - koneillahan ne on tehty. Muhkeat, oikeat rumpusaundit olisivat olleet ihan hyvä lisä tällekin levylle. Selkeästi paras kappale on varmaan aloitusralli Fly, jolla kiekaisee ansiokkaasti Labyrinthin Roberto Tiranti. Bändin oma laulaja, Carlo Faraci hoitaa tonttinsa ihan hyvin, mutta jää hieman vierailijan varjoon tällä lätyllä. Tears in Floods on siis materiaaliltaan hieman epätasainen, mutta tarjoaa paikoitellen suhteellisen hyvää tavaraa italopoweriksi.
12.10.2004, Eero Kaukomies |
|
