|
01. Diesel Burning
02. Changed
03. L.O.P.R.E.
04. My Nature
05. Shine
06. Demon
07. Lake Of Fire
08. Burning Down
09. Chicken
10. Road Song
11. Last Song |
Helsingin Godsplague on lopulta päässyt siihen vaiheeseen, että debyyttitäyspitkää julkaistaan, allahan on jo pari EP:tä. Äskettäin julkaistun Road Song -singlen perusteella olisin odottanut hieman toisenlaista pakettia. Älkää ymmärtäkö väärin, hyvää matskuahan tämä on, joten väärien päätelmien välttämiseksi purkakaamme tuntojamme tarkemmin.
Ensinnäkään en ymmärrä, mikä logiikka jo pariin kertaan julkaistujen EP-biisien, kuten L.O.P.R.E. ja My Nature uudestaan julkaisemisessa on. Ellei pointti mennyt kerralla perille, sori - ei se mene nytkään, puhutaanhan tässä kuitenkin virallisista julkaisuista eikä demoista. Kappaleet olisi voinut paikata vaikkapa cover-veisuilla (esimerkiksi Downin, C.O.C.:n tai Panteran?) tai parilla uudella biisillä. Em. pari kappaletta on sovitettu uusiksi sopimaan paremmin bändin nykyiseen soundiin, mutta se on aika selkeää, että Godsplague edelleen etsii "omaa grooveaan".
Kappaleet ovat melko vahvoja, vaikkakin melko synkkätunnelmaisia, voisipa niitä ajatella jopa Entombedin, Downin ja Faith No Moren tyylien sekoitukseksi. Muutaman kuuntelun jälkeen parhaiten esille nousevat single Road Song, Faith No Moren oloinen Shine (vaikkakin Godsplaguen julkaisematta jäänyt demoverio kappaleesta on vielä parempi), My Nature, murjottava Burning Down ja härski Chicken. Last Song on muuten mahtava veisu hienoine draiveineen, mutta sen kertosäe laahaa vailla tarttuvaa melodiaa. Aika erikoista kuinka levyn yleinen sanoituksellinen tunnelma viittaisi siihen, että GP:llä olisi pahasti skismaa Luojan kanssa. Siinäpä onkin teema, joka on raskaan musiikin puitteissa niin loppuun kulutettu, että jos sitä oikein miettimään ryhdyt, se lienee jo tullut samantekeväksi. Levy esittelee Euge Valovirralta kitarointia, jonka varmasti tulevat kelpuuttamaan vaativimmatkin kriitikot. Kun tähän lisätään voimakas laulu ja tiukka rytmisektio, saadaan aikaan aggressiivinen paketti. Lyriikoiden sujuvuuteen puuttuisin hieman, sillä joissain värssyosissa korvani ei oikein pääse kömpelön oloisten tahditusten kyytiin. Ja ei, kyseessä ei ole sen kaltainen musiikki, jota tahtoisit soittaa ole vuoden vanhalle vauvallesi tuutulauluiksi.
Jotenkin minusta tuntuu, että tuottaja P. Hirvanen on päässyt liiaksikin päättämään kappaleiden saamasta suunnasta. Jokin kertoo, että pojat ovat joutuneet tekemään kompromisseja kohdissa, jotka he keskenään olisivat saattaneet tehdä toisinkin. Siltä se ainakin minun korviini kuulostaa. Silti, Evilution on ehdottomasti suosittelemisen arvoinen ja erityisen suositeltava se on Downin, Panteran, C.O.C.:n, Entombedin, tuoreemman Gorefestin ja Superjoint Ritualin faneille.
Helsinki’s Godsplague has finally got around to releasing their first actual full-length debut, having a couple of EP’s under them so far. On the basis of the album’s recently released single Road Song I would have expected a somewhat of a different total package. Don’t get me wrong, there’s a lot of good material so as to not get misled let’s break this puppy down.
First off, I do not understand the logic behind re-recording previously released songs from the EP’s like L.O.P.R.E. and My Nature. If the point was not made the first time around then sorry, you just struck out. After all, we’re talking about actual releases, not demos. That said, I would have replaced these two songs with a possible cover tune (perhaps Down, COC or Pantera?) or a couple of actually fresh tracks. The aforementioned two songs have been rearranged to fit more into the current sound of the band, but it’s clear that GP is still searching for their “own groove” overall this time out.
The songs overall are rather strong, albeit dark in atmosphere. Think of a mix between Entombed, Down and Faith No More. After a few listens through the most poignant numbers are the single Road Song, the Faith No More-like Shine (although their unreleased demoed version was better), My Nature, the moody Burning Down and the raucous Chicken. An otherwise top number, Last Song has a great drive and groove in the verse but the chorus drags and is void of any catchy melody to carry it. Funny how the overall vibe lyrically implies that GP has a nasty grudge with the Creator Himself, which although being a very popular and overused theme in heavy music is also a losing proposition when you think about it. Great guitar work by Euge Valovirta which should appease any demanding critic. Powerful vox and a solid rhythm section make for a tight package and some aggressive listening. I would critique the lyrical fare to some extent, as the ear doesn’t quite accommodate some of the pacing and rough edges in a few places that really stand out, especially in the verses here and there. And no, this isn’t music to put your year old baby to sleep with.
I get the feeling that perhaps producer P. Hirvanen had a bit too much say in the way that the songs turned out. Something tells me that these boys compromised on a choice here and there in regards to what they themselves would have done to the songs originally and at least this critic can hear it in the final product. Definitely worth a listen and highly recommended for fans of Down, Pantera, COC, Entombed, latter-day Gorefest and Superjoint Ritual.
13.10.2004, Starbuck |
|
