|
01. The Same River
02. Out Of Myself
03. I Believe
04. Reality Dream I (instrumental)
05. Loose Heart
06. Reality Dream II (instrumental)
07. In Two Minds
08. The Curtain Falls
09. OK |
Levy-yhtiön on parasta olla leikkimättä ilmoittaessaan saatteessa bändin olevan mm. Anatheman, Opethin ja Pink Floydin hengenheimolainen. Henkilökohtaisesti nämä bändit ovat luoneet omaan pieneen elämääni sen verran lisäsisältöä, että suhdetta voisi kuvailla jonkinlaiseksi symbioosiksi. Tai ehkä kyse on enemmänkin toispuolisesta addiktiosta. Puolalainen Riverside joutuu siis kohdallani tavallistakin tarkempaan syyniin.
Selkeimmät yhtäläisyydet löytyvät kuitenkin, yhtälailla saatteessa mainitun, Porcupine Treen suunnalta, ja vähintäänkin hienosti yhtye yltää niihin odotusarvoihin, mitä tämäntasoisten vertauskohtien nimeäminen aiheuttaa. Albumi starttaa vähintäänkin kunnianhimoisesti 12-minuuttisella sävellyksellä The Same River. Levyn pisin kappale heti alkuun vaikeuttaa otteen saamista, mutta eipä tässä mitään vaahtokarkkia ollakaan popsimassa. Laulajan paikoin Mick Mossia muistuttava ääni sopii bändin musiikkiin täydellisesti, ja mm. hieno balladi I Believe saa ansaitsemansa tulkinnan Mariusz Dudan äänen ansiosta. Aivan täysin ei bändin voi sanoa kuitenkaan tyyliään löytäneen, sillä vaikka Out of Myself parhaimmillaan onkin helvetin hyvää Pink Floyd, Anathema ja Porcupine Tree -fuusiota, niin esimerkiksi Reality Dream I -instrumentaalissa yhtye harhailee tyhjänpäiväisten ja teknisväritteisten riffikasojen suunnalla. Tämäntyylisessä musiikissa tunnelman luominen ja sen ylläpitäminen on se kaikkein olennaisin seikka, eikä bändi aina tahdo pysyä lestissään. Kukaan ei toki halua kuunnella kymmentä toinen toistaan liiaksi muistuttavaa kappaletta, mutta uskottavuuden säilyttäkseen musisoinnin tulisi pysyä tietyissä raameissa. Hieman turhan ilmeinen Loose Heart johdattaa meidät levyn toiseen instrumentaaliin, joka ykkösosansa lailla eksyy välillä kauas asian ytimestä. Onneksi In Two Minds paikkaa tätä tyylirikkoa varsin kiitettävästi. Kyseinen kappale sattuukin olemaan levyn eniten Anathemaan päin kallellaan olevaa tavaraa. Loppulevy onkin hienon musiikin riemujuhlaa sekä The Curtain Fallsin että etenkin OK:n ollessa selkeästi eliittimateriaalia.
Entäpä ne negatiiviset puolet? Paikoin takkuilevan tyylitajun ohella on pakko sanoa sananen sekä levyn liian tavanomaisesta tuotannosta että liidikitaroinnista. Tuotanto on hyvää, jopa loistavaa puolalaisen studiotekniikan suuntaan osoitetut ennakkoluulot huomioon ottaen. Yksi Porcupine Treen niinkin ainutlaatuisen laadukkaaksi tekevistä seikoista on kuitenkin kiistatta juuri nappiin osunut tuotanto; seikka, joka saa kuuntelijan löytämään soitinraidoista uusia koukkuja kymmenien kuuntelujen jälkeen. Kitaroinnissa valituksen taso on hyvin pitkälti sama. Hieman mitäänsanomattomia liidejä voisi niin idea- kuin toteutustasollakin pohtia syvällisemmin. Debyyttilevyllään tällaista hiljaista tuhoa tekevä yhtye pitää kuitenkin päästää vielä aavistuksen helpommalla, sillä kyseessä on väistämättä yksi tämän vuoden parhaista ensilevyistä.
21.09.2004, Antti Korpinen |
|
