|
01. My Unwithered Shrine
02. The Whisper of Men
03. Truth Inside the Shades
04. Niflheim (The Eyes that Hold the Edge)
05. Atemporal Divinity
06. The Demise of Oblivion
Part I: At the Boundaries of the Perpetuity
Part II: The Last Wish of a Tear in Silence |
Eipä ole ennen tullut vastaan Andorrasta kotoisin olevaa bändiä. Nyt sellaista kuitenkin tarjoillaan Persefone –nimikkeellä, ja mitäs minä sitä vastustelemaan. Debyyttilevy Truth Inside The Shades on jokseenkin samanlainen kuin noin kolme neljäsosaa arvostelemistani levyistä. Tähän tyyppiesimerkkiin kuuluvat hyvä tai erinomainen soittotaito, ideatasolla nerokas musiikillinen visio sekä, viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä elementtinä, korkeintaan keskinkertainen toteutus. Vai mitä itse sanoisitte ideasta yhdistää palaset Deathia, Opethia ja Symphony X:ää sekametelisoppaan nimeltä "progressive death black metal"? Kutsutaan musiikkiaan kuitenkin näin kavereiden kesken ihan vain dark metalliksi.
Bändin nimi huomioon ottaen lukija voisi olettaa levyn olevan niin sanotusti perseestä, mutta näin pinnalliseen tarkasteluun emme tietenkään alennu, vaan työnnymme yhä syvemmälle Persefonen ihmeelliseen maailmaan. Ensimmäinen kuuntelu antoi aiheen koko loppupäivän kestäneeseen päänsärkyyn, eikä asiaa suinkaan auttanut lyriikoiden tarkastelu – Andorran pojat kun ovat onnistuneet runoilemaan englantinsa pääpainoisesti aivan päin vittua. Musiikillisesti Persefone liihottelee mitäänsanomattoman darkin ja ilmiselvästi esikuvilta mallinnettujen riffien epäpyhässä välimaastossa. Lähtemättömimmän jäljen yhtyeeseen on jättänyt Symphony X, mutta toisaalta klassiset soolot eivät ole se heikoin lenkki tällä ensilevyllä. Paras esimerkki teemojen hienovaraisesta uudelleenkeksimisestä on nelosbiisi Niflheim (The Eyes that Hold the Edge), jonka avausriffi, Opeth vuosimallia 1996, jatkuu selkeällä Death –juntalla. Pelkkää peräpukamaa ei Truth Inside The Shades kuitenkaan ole, sillä levyllä on, jos ei nyt kauhean omaperäisiä juttuja, niin toimivia pätkiä yhtä kaikki. Atemporal Divinity on sitä lähes kauttaaltaan. Kyseisessä kappaleessa vokalistin Dani Filthmainen ulosanti yhdistettynä välillä irtoavaan matalampaan murinaan pääsee parhaiten oikeuksiinsa taustabändin puristellessa soittimistaan ilmoille varsin kelvollista bläkkissoppaa. Hyvässä mielessä kappale muistuttaa myös Edge of Sanitysta, ja tämä kaikille osapuolille ihan kaikella kunnioituksella sanottuna.
Mitä enemmän tätä kuuntelee, niin sitä iloisemmaksi meikäläinen tulee. Esityksessä, ja ehkä siinä menestyskaavassakin, on vielä reilusti hiomista, mutta ensimmäiseksi julkaisuksi Truth Inside The Shades on ihan hassunhauska vetäisy. Ideoita sävellyksissä on tyydyttävästi, mutta ehkä seuraavalla kerralla suosittelisin poikia jättämään ne ilmeisimmät synapimputukset ja "monimutkaisuudet" toteuttamatta. Ainakin vielä on paras olla sanomatta Persefonea Andorran parhaaksi metallibändiksi. Eikä Persefone nimenäkään huono ole, kaikkihan me tiedämme, että sana on peräisin… Niin, miettikääpä sitä.
21.09.2004, Antti Korpinen |
|
