|
01. Apparition
02. Dreamtide
03. Evermore
04. Sail Away
05. Temple Of Love
06. Even The Ghosts Cry
07. Strangers In The Night
08. Evil's On Top Of The World
09. The One
10. Lost Soul
11. Stay A While
12. Tearing My Heart Out
Kesto 66:53 |
Brittiläinen AOR/hardrock-suuruus, varsinkin Japanissa suursuosiota nauttiva Ten on irrottautunut eurooppalaisista levy-yhtiösitoumuksistaan ja julkaissut uuden Return to Evermore -albuminsa omalla Intense -levymerkillään. Pääyhtyeensä lisäksi mm. Aina-projektista ja massiivisen Once and Future King -hardrock-"oopperan" säveltämisestä tuttu pääjehu, kitaristi/laulaja Gary Hughes on päättänyt seurata vanhaa suomalaissanontaa "hyvä työ omaan taloon" ja säveltänyt Ten-uutukaiselle nipun ehkä uransa parasta materiaalia.
Levyn avaa eeppinen ja ultramelodinen Apparition, joka herättelee kuulijan levyn tunnelmiin. Unelias ja käheän pidättelevä, Hughesia itseään sumeilematta lainaava Dreamtide johdattaa Evermoreen, jossa korostuu Tenin hienoin piirre, irkkuvaikutteinen ja muuta biisimatsua hivenen raskaampi rokkaus, jota tällä kertaa tuetaan jopa säkkipillillä. Kappale muistuttaa reilusti sekä Daren vanhaa We Don't Need a Reason Braveheart-heviveisua ja Gary Mooren Wild Frontier -levyn materiaalia. Sail Away on reippaanlaisesti imelän rajan tuolla puolen operoiva pianovetoinen mahtiballadi, ja Tenin pop-piirteet läpsähtävät räikeimmin silmille Temple of Lovessa joka voisi olla erilaisella sovituksella aivan hyvin esim. Backstreet Boysin veisu. Even the Ghosts Cry on lyhyen tiluintron avaama aurinkoinen ja amerikkaistyylinen AOR-poppis, jossa soivat palmut, valkoinen hiekka ja rantabulevardi. Strangers In The Night on tummasävyisempi ja raskaampi veto, mutta aivan yhtä melodinen kuin muutkin. Hitusen bluesahtavammalle jenkkiosastolle mennään Evil's On Top In The World -veisussa. The One on jälleen hitusen, whitesnakemaisella tavalla, hevimpi. Kertosäe on toki edelleen leimallisesti Hughesin käsialaa. Lost Soulissa veivataan alavireistä blueshardrockia kuin hyvien vuosien Kingdom Come konsanaan. Kuten jo nimestä selville käy, Stay a While on tietenkin kaihoisa slovari, jonka riipivän kasarityylisessä soolossa kitarakin yhtyy sydänsuruihin. Hauska piirrehän AOR:n epämuodikkuudessa on se, että jos tämäkin veisu olisi tehty nimituottajan toimesta vaikkapa Britney Spearsille, sekin levy myisi miljoonia. Britti -hardrockina sen sijaan yhtye saa tyytyä "vain" muutamiin kymmeniin tuhansiin myytyihin kopioihin. Levy päättyy raskaissa tunnelmissa riffivetoisen, tälle levylle jopa rouhivan oloisen, ehkä jopa muutaman vuoden takaisen Metallican henkisen Tearing My Heart Outin merkeissä.
Nykyään aikuis/hardrockin ongelmana on pelkällä nostalgialla rahastaminen, jossa mm. italialainen Frontiers-levylafka on mestarisluokkaa. Vanhat jäärät tekevät lafkalle puolivillaisia levyjä, joita on helppo myydä se muutama tuhat kappaletta äijien vanhoille faneille. Onneksi meillä on kuitenkin vielä Dare ja Ten, joiden tekemisessä on raikkautta ja johdonmukainen pyrkimys tehdä melodista, emotionaalisesti vaihtelevaa, mielikuvia herättävää, monipuolista ja ennen kaikkea muistamisen arvoista AOR:ää, joka kestää toistuvaa kuuntelua.
15.09.2004, Mape Ollila |
|
