|
01. Spleen
02. Sad
03. Beneath the soils
04. Nothing to lose
05. Last kiss (Down)
06. Last kiss (Deep)
07. The doors of heaven
08. Flames
09. Grey'volution
10. The other world
11. Hope
|
Ranskalainen Dying Tears kulkee gootahtavan metallin polkua, jossa vallitsevina elementteinä ovat melankolia, koskettimien luoma tunnelma, sekä kahden vokalistin, miehen ja naisen, luoma vastakkainasettelu. Nainen tietenkin laulaa kauniin puhtaasti, mies örisee sekä vetää puhtaita osuuksia. Onko tämä tuttua jostain? On toki.
Musiikillisesti Dying Tears tarjoaa mukavan kirjon soittimia sekä tunnelmaa, bändin repertuaariin kuuluu tavallisten bändisoittimien lisäksi selloa sekä saksofonia, joka tuo mukavan lisän yhtyeen musisointiin. Naisvokalistin laulutapa muistuttaa välillä aika vahvasti Nightiwishin Tarja Turusta, ja miesvokalisti yrittää parhaansa mukaan toistaa In Flamesin Anders Fridenin rekisteriä. Valitettavasti ensimmäinen onnistuu suorituksissaan hyvin, ja toinen jää melko vajaaksi. Bändin miesvokalistin ääni on nimittäin pidemmän päälle melkoisen rasittava, koska kärinä ei miehen kurkusta lähde kovinkaan tehokkaasti.
Vaikka yhtyeen musisointi onkin teknisesti pettämättömän hyvää, huokuu yhtyeen debyyttilevyltä tietty valjuus. Levyllä ei ole nimittäin yhtäkään varsinaista huippuhetkeä, vaikka kauniita melodioita löytyykin, ja loppupeleissä Dying Tears ei onnistunut yllättämään minua oikeastaan yhdelläkään tasolla. Vaikka yritys on kova, puuttuu bändiltä se tarvittava omaperäisyys.
6/10
Niko Kaartinen
Dying Tears koittaa tehdä kaikkensa erottuakseen goottimetallimassasta. Spleen & Hope - esikoislevyltä löytyy niin jousia kuin saksofoniakin tuomaan erikoisuutta kosketintunnelman päällä tanssivan örinän ja naislaulun komboon, mutta valitettavasti musiikki kuulostaa jo kuullulta. Biiseissä fiilistellään kyllä täydellä sydämellä. Soitto, sävellys ja sovitukset hoidetaan kiitettävästi, mutta levyä hämää tietty massaanhukkuminen. Bändiä on vaikea erottaa saman tyylisuunnan edustajista. Levyltä löytyy myös genreen kuuluva akustinen instumentaali, joka lähinnä ärsyttää jatkuvasti toistuvalla kitarapimputuksella. Parhaimmillaan levyltä löytyy biisejä, jotka täyttävät Sirrahin hajoamisen jättämää aukkoa. Tyyli on ranskalaisilla vähän vielä hakusessa, mutta potentiaalia bändiltä löytyy sitäkin enemmän.
8/10
J.Grym
Olen samoilla linjoilla J.Grymin kanssa, paitsi että minä en voi sietää tällaistä "tekotaiteellista angstipaskaa" lainkaan. Ehkä tuo kuvaus on hieman liian tyly, mutta musiikki ei herätä minussa juuri lainkaan tunteita, muuten kuin turhautumisen suuntaan.
Levyllä olevissa kappaleissa on myös sotkettu ihan liikaa erilaisia genrejä toisiinsa, yhtäkkiset vauhtipyrähdykset aiheuttivat naurunpyrähdyksiä. Naislaulaja kaipaa harjoitusta ja tuottajan tointa hoitanut kaveri on ilmeisesti jättänut hommansa hoitamatta. Levyn soundit ovat enimmäkseen ohuet kuin hius, paitsi bassorumpujen osalta, joista ei ilmeisesti olla kehdattu ottaa kaikkia bassoja pois miksausvaiheessa. Mieslaulajan korinat ja huudot ovat surkuteltavan kuuloisia, eivätkä ne mielestäni tee sitä mitä niiden tulisi tehdä, eli korostaa tunnelmaa ja alleviivata puhtaan laulun kauneutta.
Harvinaisen epäonnistunut albumi.
4/10
Jukka Kolehmainen
22.08.2004, Kaartinen / Grym / Kolehmainen |
|
