|
01. Countdown
02. Extremely Flammable
03. Heroes Fall Down
04. Out of my Role
05. Breaking Point
06. Metalsquad
07. I Won´t Come In Peace
08. Speed Trap
09. Steel Against Steel
10. Boy Without a World |
Uuden thrash-buumin alkua sitten 80-luvun kulta-aikojen ehdittiin hehkuttaa jo The Hauntedin debyytin jälkimainingeissa joskus 1998, mutta kumman kauan se näkyvämmän renesanssin syttyminen on kestänyt. Suurempaa muotia on juuri nyt kenties tehdä deathin ja thrashin hybridiä, mutta suomalaisen Solitairen nopeaa paahtoa voi sataprosenttisesti kutsua ihka-aidoksi thrashiksi ja kyseessä onkin oikein mainiota pieksentää.
Biisit ovat etupäässä rivakkatempoisia vauhtipaloja ja riffit juuri perinteisen rässimäisiä sahauksia, eikä kieliä juurikaan turhia demppailla. Yhtye voisi olla lähes tyystin peräisin 80-luvulta, siksi erinomaisesti se on tuolle ajalle ominaisen soundin onnistunut levylleen tallentamaan. Mielessä vilahtelevat monet laadukkaat pioneerit niin Saksan maalta kuin USA:stakin, ja juuri oikeanlainen vokalisti kruunaa toimivan keitoksen. Olenkin kaivannut tämäntyyppisen äänen omaavia laulajia metalliin takaisin, sillä ne oikeasti persoonalliset ja erottuvat kurkunpieksäjät alkavat olla liian harvassa siellä rähisijöiden ja korisijoiden sakeassa massassa.
Vaikka se tärkein, eli musiikki, onkin viimeisen päälle laadukasta kasarirässiä, pitää harmitella yhtä ulkomusiikillista seikkaa, nimittäin kansihirvitystä. Olisi ilman muuta ollut hieno piste i:n päälle laittaa levylle joku Phil Lawveren tai kumppaneiden hengessä tehty käsinmaalattu teos. Nyt kansi on kuitenkin nykyaikaisen masentava, tietokoneella kyhätyn näköinen kammotus. Mutta kuten sanottua, musiikki ratkaisee ja siltä osin Solitairen palikat ovat erinomaisessa kuosissa. Jos tämä bändi olisi toiminut 80-luvulla, olisi se noussut helposti kotimaisen rässin kärkinimeksi kaiken maailman yliarvostettujen stonejen sijasta.
Omaksi suosikiksi nousi I Won´t Come In Peace, joka laadukkuudessaan saa lähestulkoon tällaisen kasarivaatemuotia vihaavan hipinkin kaivamaan jostain kaapin pohjalta vanhoja pilli-stretchejä ja varsilenkkareita. Vastaavasti heikoimmaksi tipahtaa nimivalinnaltaankin osuva Speed Trap, joka liiallisessa vauhdissaan kaahaa suoraan omaan ansaansa.
12.08.2004, Marko Saarinen |
|
